Kuvaus kursseista, Bolgarista ja kieliasenteista

En ole kirjoittanut aikoihin. Se johtuu siitä, että vaikka aluksi ei ollut mitään tekemistä paitsi käydä välillä seisomassa jonossa, nykyään tekemistä on väljännäköisestä lukujärjestyksestäni huolimatta aivan riittävästi. Miltei kaikilta venäjän kursseilta tulee kotitehtäviä, joiltakin aika laajoja. Elokuva- ja kirjallisuuskursseja varten täytyy kirjoittaa esseitä suunnilleen joka toinen viikko. Se on hauskaa siinä mielessä, että en ole kirjoittanut vastaavista aiheista esseitä suomeksikaan varmaan lukion jälkeen. Ural-altailaisen kielellisen yhteyden kurssille täytyy myös tehdä esitelmiä noin kahden viikon välein. Viime viikolla puhuin uralilaisten kielten jaottelusta ja tällä viikolla puhun suomen kielestä. Jokaisen kurssilaisen oli valittava yksi uralilainen kieli, mutta suomi päätettiin minulle minulta kysymättä. Ei se haittaa, kyllä siinä on kerrottavaa. Minulta halutaan sillä kurssilla aina mielipide johonkin uralilaisia kieliä käsittelevään kysymykseen.

Laulukurssi on juuri sitä, mitä pelkäsin, mutta se ei oikeastaan haittaa. Hoilotan muitten mukana ja luotan siihen, ettei poikkeava äänialani häiritse muita ihan liikaa. Lauluista suosikkini on toistaiseksi ollut vanha tuttu Голубой вагон. Jokainen laulutunti alkaa äänenavauksella. En ole tottunut sellaiseen. Ehkä osaan laulaa kurssin päätyttyä. Opettaja sanoi, että jos kaikki menee kunnollisesti, kurssin loppusuorituksena on esiintyä kuorona oikealle yleisölle, mutta jos kaikki ei mene kunnollisesti, niin sitten niin ei tehdä. En ole varma, mitä haluan.

Sanomalehtitekstien kurssi kuulostaa aiheena mielenkiintoiselta ja hyödylliseltä, mutta kurssin opettaja vihaa opettamista ja opiskelijoita. Tieto perustuu omiin päätelmiini. Kotitehtävien tekijät haukutaan viikottain huonosti tehdystä työstä, sanojen merkityseroista kysyttäessä suututaan, että eikö teillä muka ole sanakirjaa ja jos on, niin käyttäkää sitä. Samaan aikaan opettaja aukoo siitä, että hän joutuu sillä kurssilla puhumaan vain itsensä kanssa. Henkilö ei varsinaisesti kannusta keskusteluun. Hänen on myös mahdotonta lähettää sama sähköposti kaikille osallistujille, koska se vie liikaa aikaa. Sen sijaan hän lähettää kotitehtäväsähköpostiviestin yhdelle opiskelijalle, joka edentää sen muille. Kerran opettaja epäonnistui tässä vaativassa tehtävässä ja haukkui sen jälkeen tunnilla opiskelijan sähköpostin. On kuulemma pöyristyttävää ja ei ole koskaan ennen käynyt näin ja vika on vastaanottajan sähköpostissa eikä ainakaan hänessä itsessänsä. Kyseinen tunti on viikon kohokohta.

Kävin viime viikonloppuna Kyöstin kanssa Bolgarissa. Se on tässä aika lähellä, muutaman tunnin laivamatkan päässä oleva Unescon perintökohde. Siellä on moskeijoita ja kirkkoja ja kiva museo. Laiva lähti kätevästi sunnuntaiaamuna kello kahdeksan Kazanin jokisatamasta. Sitten mentiin Volgaa pitkin pienellä purkilla kaksi ja puoli tuntia etelään päin. Päästyämme perille menimme museorakennukseen, jonka pohjakerroksen kierrettyämme menimme liukuportaat ylös. Eräs täti juoksi peräämme ja kysyi lipuistamme. Ei meillä ollut. Menimme viereiset liukuportaat alas ja pulitimme 200 ruplaa päästäksemme ensimmäiset liukuportaat takaisin ylös. Museossa oli kaikkea hauskaa: vanhaa roinaa bolgaarivallan ajalta, vanhoja ja uusia karttoja ja vanhoja arabialaisin kirjaimin kirjoitettuja tekstejä. Kävimme parissa moskeijassa ja leipämuseossa. Museon eteistila oli täynnä väkeä. Näytti siltä, että paikalla oli koululaisryhmä tai vastaava. Itse leipänäyttelyssä ei ollut yhtään ihmistä; sen sijaan sieltä tepasteli kissa, joka jäi pällistelemään tungosta. Se taisi todeta, ettei siihen väenpaljouteen sovi, ja jäi seisomaan aloillensa. Tuli mieleen, että on varmaan ollut työlästä kaivertaa hautakiviin koukeroisia arabialaisia kirjaimia. Bolgarin kahviloissa kuuli paljon paikallista kieltä.

Lähdimme kävelemään takaisin sinne, mistä tulimme. Laivan lähtöön piti olla vielä puolisentoista tuntia, mutta kävimme katsomassa, onko ehkä muita vuoroja Kazaniin. Sattumalta laiturilla kellui laiva. Kysyin joltakulta partaiselta ukolta, pääseekö kyytiin, jos haluaa Kazaniin. Hän sanoi jotain siihen suuntaan, että se lähtee vähän myöhemmin, mutta kyllä sinne voi mennä. Menimme sisään. Rahastaja tuli keräämään rahaa ja varmisti vielä, että Kazaniinhan me olimme matkalla. Laiva lähti ja pysähtyi puolen tunnin kuluttua jollekin asemalle. Laivassa oli kylmä kuin faan. Saatoin silti nukahtaa ja herättyäni laivan akkunasta näkyi tuttu maisema, nimittäin se paikka, josta olimme tunti sitten lähteneet. Niin, olimme taas Bolgarissa ja pian laiva lähti takaisin tulosuuntaansa. Ihmettelimmekin, kun kaikki muut matkustajat olivat poistuneet tuntemattomaksi jääneelle laiturille. Ainakin kuljimme Volgaa pitkin hetken tarpeiksi. Se on ihan hyvä, koska laivaliikenne loppunee tältä vuodelta piakkoin, ellei se ole jo loppunut.

Laivassa oli uskomattoman kylmä. Siitä viisastuneena otin lämpimän takin käyttöön. Lämpötila on siitä lähtien pysynyt kymmenen asteen tuntumassa. Minun pitäisi ostaa talvikengät, mutta en tiedä mitään kenkien ostamisesta. Jalkanikin ovat eri kokoa. Aion vetkutella siihen asti, että pakko sanoittaa kenkätarpeeni.

Varmaan puolet opiskelijoista on ollut sairaana viime aikoina. Minulla oli torstaina niin vetämätön olo, että ajattelin taudin saavuttaneen minutkin. Olin koulussa kaksi luentoa mutta jätin loput neljä suosiolla väliin ja menin kotiin nukkumaan. Nukuin noin kaksitoista tuntia kahdessa osassa (3,5 + 8,5) enkä ollutkaan sairas. Olisin kyllä mielelläni nukkunut lisää. Nytkin kello on puoli kolme ja huomenna on koulupäivä, joka onneksi alkaa vasta kahdelta, mutta tällaiseksi tämä usein menee, kun ei ole aikataulutettuja velvoitteita. Keskiviikko pilaa viikkoni, koska silloin täytyy olla paikalla puoli yhdeksältä. Yleensä pusken väkisin sumun läpi takaisin nukkumaan. Torstaisin saattaa ärsyttää, jos väsyttää.

Minun pitäisi käydä Šupaškarissa eli Tšeboksaryssa eli Tšuvassian pääkaupungissa loppukuusta. Siellä on jonkinlainen kielifestari, johon minut halutaan puhumaan suomesta. En ole vielä hankkinut lippuja, koska sitä ennen haluan olla varma siitä, että minulla on passi, jota minulla nyt ei ole, koska se on yhä ulkomaalaisasiain toimistossa. Sitä seuraavalla viikolla tänne uhkasi tulla muutama toveri suoraan Suomesta. En tiedä, mitä siitä tulee, lähinnä opiskelun kannalta. Minulle on epäselvää, kuinka paljon täällä voi pitää omaa lomaa. Kyllä sen sitten huomaa.

Olen törmännyt kummallisiin kieliasenteisiin. Yksi turkkilainen opiskelija sanoi minulle, että minun kannattaisi opiskella mieluummin turkkia kuin tataaria. Yritin sanoa hänelle, että oikeastaan käynkin turkin kurssilla täällä, kun sellainen sattui tähän sopivasti. Hän oli kovasti sitä mieltä, että turkki on ”основной язык” ja muut turkkilaiset kielet sen murteita. Tataari on sekoitus venäjää, tataaria ja turkkia. Turkki on puhdas kieli, sitä tulee opiskella. Samaa mieltä hän oli siitä, että venäjä on puhdas kieli ja основной язык ja muut slaavilaiset kielet sen murteita. Siihen sanoin, että ei se nyt taida mennä ihan niin vaan venäjä poikkeaa kaikista slaavilaisista kielistä monessa suhteessa eniten, koska siinä on niin iso vieras vaikutus. Olisin kyllä halunnut tietää, mitä mieltä tämä opiskelija on turkin arabialaisista ja persialaisista lainoista, mutta sen selvittäminen jää toiseen kertaan. Ärsyttävää mutta samalla mielenkiintoista kuulla omasta ja tieteellisestä näkökulmasta noin järjettömiä juttuja ihmiseltä, jonka pitäisi tietää näistä jutuista jotain.

Tapasin myös sen ihmisen, joka halusi auttaa minua tataarin oppimisessa. Hän kyseli paljon kaikenlaista Suomesta mutta sanoi myös, että kantaturkkilaiset ovat tulleet tänne ja kaikkialle lännestä ja sen huomaa siitä, että tätä kyseistä henkilöä on joku sanonut italialaisen näköiseksi. Turkkilaisten tulokulmasta on tehty tutkimuskin, mutta se on kuulemma julkaistu vain tataariksi, eikä se siksi ole saavuttanut maailmanlaajuista suosiota. Muun muassa sen takia henkilö opiskelee vieraita kieliä, että hän voisi kääntää mainitun tekstin näille kielille.

Monet venäjän opettajat ovat selvästi sitä mieltä, että vain venäjän korkea rekisteri on oikeata kieltä. Emmehän halua puhua niin kuin kylästä tulleet mummot, jotka eivät redusoi vokaaleja ”oikein”. Vain kouluttamattomat ihmiset käyttävät sellaisia vääriä muotoja kuin чё tai чёрное кофе. Minua oikeastaan kiinnostaisi tämmöinen kieli aika paljon enemmän. Nyt me opimme sellaista kielimuotoa, jota käyttävät ”sivistyneet ihmiset”, eivät kadunmiehet tai kylien mummot. Opettajatkin tietävät sen, mutta sen sijaan, että tuotaisiin esiin eri rekisterien käyttöyhteyksiä tai käytäisiin läpi, mitä kielessä oikein on tapahtunut, kun matalasti koulutettu henkilö tilaa чёрное кофеn, meille sanotaan, että kyllä pitää redusoida kunnollisesti, vaikka täälläkään kaikki eivät tee niin, tai kehottavat jopa ohjeistamaan чёрное кофеn tilaajaa puhumaan oikein. Jälkimmäisin ei ehkä ole kovin tosissansa sanottu mutta antanee kuvan asenteista.

Toissa viikon torstaina oli ainoana ihmisenä menossa turkin tunnille. Opettaja löysi minut käytävältä hortoilemasta ja kysyi, eikö muita ole tulossa. Sitten hän piti minulle erittäin lyhyen yksityistunnin ja totesi, että jos minä olen ainoa, niin sitten ei kyllä pidetä tuntia ollenkaan. Silti hän käski seurata itseänsä. Menimme mutkan kautta johonkin turkologien huoneeseen, jonne tuli vielä toinenkin turkin opettaja. Minun opettajani esitteli minut toiselle turkiksi turkin opiskelijana. Toinen kätteli minua ja puhui pelkkää turkkia. En tietenkään ymmärtänyt sanaakaan, koska olin käynyt kahdella turkin tunnilla sitä ennen. Ensimmäisellä katsottiin, miten vokaaliharmonia toimii ja toisella meidät yhdistettiin johonkin ryhmään, jossa kaikki olivat äidinkielisiä jonkin turkkilaiskielen puhujia. Taso oli aika kova. Minulle kuitenkin kaadettiin kahvia ja syötettiin suklaata. Minulta kyseltiin kaikenlaista. Se oli ihan mukavaa, mutta sitten opettajien pitikin mennä johonkin kokoukseen, ja kovalla kiireellä sain loput heidän suklaastansa ja kertakäyttökahvikuppini mukaan ja minut istutettiin käytävälle. Turkin opettajat tuntuvat olevan vieraanvaraista väkeä.

Tataarin kurssit ovat alkaneet. Käyn viimein kahdesti viikossa iltaisin opiskelemassa yliopistossa. Sain myös verkkokurssin tunnukseni toimimaan. Kurssilla on erittäin vaihtelevatasoista porukkaa, ja tahti siellä on hidas. Italialainen toveri opiskelee toisella tataarin iltakurssilla, ja siellä ollaan paljon edempänä, vaikka kurssit ovat vasta alkaneet. Ymmärrän toki sen, että koska kurssi on tarkoitettu kaikille, siellä ei edetä samaan tahtiin kuin vaikka Turun yliopiston kielitieteilijöille tarkoitetuilla kielten kursseilla. Siksi on hyvä, että sain sen verkkokurssin. Läsnäoloa vaativalla kurssilla on liikaa osallistavaa toimintaa omaan makuuni. Koko ajan täytyy kysellä tuntemattomilta kuulumisia, ja minusta tuntuu, että kaikki muut osaavat toistensa nimet enkä minä kenenkään. Se on ihan tuttua, mutta Suomessa se ei niin paljon haittaa, koska siellä ei onneksi puhutella juuri ketään nimeltä. Se on ehkä yksi asia, jota kaipaan.

Hain muuten läpällä kevääksi opetusharjoitteluun Kiovaan. Näyttää siltä, että olen ainoa hakija, joten voi olla mahdollista, että minua kannattaa etsiä sitten sieltä.

– – –

Kirkkoslaavin opettaja ei ole vastannut viestiini, joten en yrittänytkään mennä sinne. Olisihan se ollut hulluun aikaan. Turkkia on joka kerta eri paikassa, tai sitten sitä ei ole ollenkaan.   Ehkä viimein lopullinen lukujärjestykseni näyttää tältä. En minä tasapainoisista aikatauluista tykkääkään.