Viime viikon turkologian tunnit oli peruttu. Ihan niin kuin toissa viikonkin. En tiedä, mistä muut saavat tiedon näistä poikkeuksista, mutta minä en ainakaan saa mistään. Voiko niitä poikkeuksiksi edes sanoa, sillä kyseiset tunnit on peruttu suunnilleen yhtä usein kuin ne on järjestetty. Vaikka lukujärjestykseni mukaan torstain koulupäiväni kestää yksitoista tuntia, se ei kai ole kertaakaan kestänyt niin kauan keskeytyksettä. Myös laulutunti oli peruttu viime viikolla. Järjestetyt tunnit ovat usein eri paikassa kuin on ilmoitettu. Ensi viikolla tänne tulee tovereita Suomesta. Voi olla, että otan mallia paikallisten aikataulukäsityksistä ja jätän ilmoittamatta saapumatta jollekin tunnille.

 

Minun piti mennä sunnuntaiksi Šupaškariin, mutta en mennyt, koska en saanut passiani takaisin, vaikka sen väitettiin olevan mahdollista. Ilmeisesti viisumi on jossain liimausvaiheessa, tai ainakin tuntuu, että sille on oikea syy, etten voinut saada sitä nyt. Hassua, koska toimistossa minulle luvattiin, että saan sen neljässä viikossa. Kohta on kulunut viisi viikkoa siitä, kun jätin sen toimistoon. Se, että passeja voi yleensä käydä hakemassa toimistosta tarpeen tullen ja palauttaa ne matkan jälkeen viittaa minusta siihen, että ne lojuvat siellä kuukausia tyhjänpanttina. Sain viikolla kuulla, että minun olisi pitänyt pitää neljänkymmenenviiden minuutin esitelmä Tšuvassiassa. Siinä mielessä ei harmita, etten päässyt. Minulla kyllä olisi jonkinlainen esitelmärunko valmiina, sillä minun piti pitää esitelmä suomen kielestä turkologeille viikko sitten, mutta sittemmin kaikki kurssin tunnit on peruttu. Eihän tästä tule mitään. Ehkä suoritan vain ne venäjän kurssit ja saan jonkin opintopisteen.

 

Yliopistossa on ollut käynnissä remontti koko opiskeluaikamme. Nyt remontti on meidän kerroksessamme. Koskaan ei voi tietää, missä huoneessa on sen verran tilaa, että tuntimme saadaan järjestetyksi. Samalla kolmannen kerroksen käymälä ja pohjakerroksen narikka ovat aloittaneet toimintansa. Perjantaina vieraskielisen venäjän laitoksen johtaja tuli käymään tunnillamme ja raivostui siitä, että meillä oli takit mukana luokassa. Yliopiston sääntöjen mukaan ulkovaatteet pitää kuulemma jättää narikkaan, varsinkin nyt, kun se toimii. Kukaan ei ollut kertonut tällaisesta käytännöstä, vaikka minulla on ollut takki mukana luokassa joka kerta. Hämmästyin tilannetta niin, etten huomannut kysyä, missä nämä säännöt ovat luettavissa. Minulta on varmasti jäänyt paljon muutakin tärkeätä pimentoon. Ehkä ensi kerralla.

 

Asuntooni pyrkii välillä outoa porukkaa. Joskus ovikello tai -puhelin soi, vaikka harvoin odotan tänne vieraita. Kerran tänne tuli joku kauppaamaan jonkinlaista eläkerahastohommaa. Se, mitä hän eniten epäröi, tuntui olevan, että olenko vähintään kaksikymmentäseitsemänvuotias, koska näytän kuulemma nuoremmalta. Se on varmaan tämä reuhka. Saman huomaa kaupoissa, joissa kysytään täällä paperit useammin kuin Suomessa. Joka tapauksessa häiskälle tuli kiire pois, kun kävi ilmi, etten ole Venäjän federaation kansalainen. Aiemmin joku mummo oli vakuuttunut siitä, että tässä asunnossa asuu Šarov. Yritin selittää, että ei kyllä asu Šarov vaan minä asun enkä minä ole Šarov. Lopulta hänkin uskoi sen. Täällä on myös kummallinen puhelin, joka soi silloin tällöin. En yleensä vastaa siihen, mutta kerran yritin vastata, koska sen soiminen ei lakannut. Sieltä ei kuulunut mitään.

 

Täällä on jonkin verran turkkilaisia. Miltei kaikki heistä tuntuvat olevan sitä mieltä, että kyllä ihmisen täytyy opiskella turkkia eikä ainakaan tataaria, koska se on rappioturkkia. Ihme porukkaa. Muutama heistä on aivan hyviä tyyppejä, ja he suhtautuvat mielenkiinnolla erilaiseen kielimuotoon. Suurin osa opettajista sen sijaan vaatii käyttämään ”oikeata venäjää”, joka on kai lähinnä semmoista, jota yläluokka puhuu jossain tuhannen kilometrin päässä. Venäjäksi on sitä hienompaa, mitä vaikeammin ja polveilevammin osaa sanoa jonkin asian. Myös tieteelliseen rekisteriin kuuluu deverbaalisten substantiivien ylenmääräinen käyttö. Suomeksi samaa nimitetään joskus substantiivitaudiksi ja se on huonoa kieltä.

 

Kävimme katsomassa KHL:ää suomalaisten kesken. Paikalla oli jostain syystä myös pari italialaista. Vastakkain olivat paikallinen joukkue Ак барс ja jokin pellesirkus nimeltä Йокерит, joka meni vieläpä voittamaan ottelun. En juuri seuraa urheilua, koska se on vähän omituista puuhaa, mutta jos seuraisin, seuraisin varmaan KHL:ää. Se oli ihan virkistävää katsottavaa. Nyt minulla on uusi pipo, jossa on Ак барсin tunnus.

 

Motivaationi käydä venäjän kursseilla vaihtelee. Kerrattakoon sen verran, että opiskelen täällä lähinnä venäjää, vaikken tullut tänne opiskelemaan venäjää vaan paikallista kieltä ja turkkilaista kielitiedettä. Tänne tulee suomalaisia tovereita tiistaina, ja voi olla, että pidän henkilökohtaisen syysloman loppuviikosta. Täällä ei sellaista muutoin vietetäkään. Perjantaina pitäisi kyllä pitää esitelmä, mutta niin olisi pitänyt pitää kahtena edellisenäkin perjantaina. Meitä yhdistää tovereitteni kanssa innostus kielitieteisiin ja olueen, mutta kurssit, joille osallistun, ovat lopulta aika kaukana tieteestä. Voi olla, että olut vie voiton. Joskus joillain venäjän tunneilla vain miettii, koska ne päättyvät. Suurimmassa osassa on sinänsä ihan mielekästä asiaa, mutta välillä tuntuu siltä, että edes opettaja ei keksi, minkä takia me istumme kurssilla. Viime viikon kommunikaatiotunnilla sanoin täsmälleen kolme sanaa, jotka olivat великая отечественная война. Yleisesti ottaen opetuksen taso on täällä aivan hyvä ja opettajat tietävät, mitä tekevät, mutta joka kerta ei mene ihan nappiin.

 

Olen opiskellut tataaria läsnäoloa vaativalla kurssilla kuukauden. Osaan nyt sanoa sentään jotain ja esittäytyä ja kysellä arkaluontoisia kysymyksiä, kuten ikää, työpaikkaa ja nimeä. Olen myös edennyt verkkokurssilla. Joiltain venäjän kursseilta tulee vain aivan tajuttomasti kotitehtäviä, minkä takia tataarille ei jää aikaa niin paljon kuin olisi tarpeen. Käyn myös turkin kurssilla, mutta olen ollut oppimisen kannalta mielekkäällä turkin tunnilla vain kerran, koska useimmiten tunnit on peruttu tai yhdistetty johonkin superosaajien tuntiin. Silloin ymmärsin tekstistä muutaman sanan tataarin tai hauskasti romanian pohjalta. Joka tapauksessa tataarin oppimiseni etenee vähän turhan hitaasti. Olisi hyvä olla käytännön alkeiskurssin lisäksi teoreettisia kursseja, mutta ei semmoisia ole tarjolla. Jos olisi, jättäisin varmaan vähän venäjää pois. Toisaalta en halua jättää venäjän kurssejakaan kesken, koska nyt on tarjolla lähinnä niitä.

 

Minusta on tuntunut täällä välillä, että venäjän taitoni on ennemmin rapistunut kuin kehittynyt. On sen sujuminen ennenkin ollut vähän päivästä kiinni, mutta joillain tunneilla on välillä tuntunut siltä, etten osaa sanoa yhtään mitään. Varsinkin elokuvatunneilla on joskus vaikeata, koska en erota suomalaistenkaan elokuvien henkilöhahmoja toisistansa, koska kaikilla on sama nimi ja kaikki näyttelijät ovat samannäköisiä. Muutenkin elokuvien katsominen on aika usein tylsää. Ei täällä tietenkään sentään mitään Hollywoodia katsota, mutta jos vireystila on vähänkin alhainen, niin näittenkin elokuvien aikana alkaa miettimään joitain ihan omia juttuja ja seuraavaksi huomaa, että pitäisi vastata kysymyksiin siitä, mikä on ulkoavaruuden ja naisen aseman merkitys suojasäähän sijoittuvan elokuvan henkilöille.

 

Käymme erään toverin kanssa Jekaterinburgissa joulukuussa. Ajatus lähti ilmoille kaljapöhnässä vähän yli viikko sitten, minkä jälkeen kyseinen toveri ilmoitti seuraavana päivänä ostaneensa junaliput. En ole koskaan käynyt Jekaterinburgissa paitsi muistaakseni kerran rautatieasemalla, kun olin matkalla kauemmas. Uralin takana kuulemma asuu sivistymättömiä ihmisiä, jotka eivät osaa puhua venäjää kunnolla, ja siksi on kyseenalaista, kuuluvatko he edes samaan kansaan. Jotenkin näin sanoi elokuvakurssin opettajamme yhteen elokuvaan liittyen, jossa pietarilainen sivistyneistön edustaja ja jekaterinburgilainen juntti kohtasivat. Saatoin kärjistää vähän, mutta ajatus on sama. Toki minun pitäisi saada passini takaisin ennen joulukuuta, tai muuten en lähde minnekään.

 

Venäläiset ja muut venäjäläiset puhuvat yleensä venäjää jollain tavalla erityisen luontevasti, nopeasti ja kieliopillisesti oikein. Se on erikoista, koska ainakin minun piti joskus ponnistella huomattavasti, jotta olisin voinut puhua suomen yleiskieltä ollenkaan luontevasti. Nyt olen kehittynyt siinä, varmaan siksi, että olen enemmän tekemisissä ulkomaalaisten suomea puhuvien kanssa, joitten kanssa keskustellessani pyrin valitsemaan käyttämäni rekisterin sen mukaan, mikä on kulloisenkin keskustelukumppanin kielitaidon taso. Suomessa tuntuu olevan erityisen vähän sellaisia tilanteita, joissa pitäisi puhua yleiskielen normien mukaan. Luulen, että sen takia suomalaisten puheen rakenne usein hajoaa niinkutteluun ja kesken jääviin lausumiin, mutta Suomessa se ei yleensä haittaa niin paljon. Täällä se olisi varmasti matalan koulutustason merkki. Näillä on kuulemma koulussa sellaisia kokeita, joissa täytyy lukea ääneen teksti mahdollisimman ripeästi. Joku ottaa aikaa ja laskee luetut sanat. Siksi kai ihmiset pystyvät lukemaan erittäin vauhdikkaasti tekstejä, joista he ymmärtävät itse tuskin sanaakaan. Tämän huomaa missä tahansa konferenssissa, johon osallistuu ihmisiä Venäjältä.

 

Ostin kengät. Täällä on semmoinen liike kuin Стокманн, jossa oli alennusmyynti, joka kulki nimellä сумасшедшие дни, mielipuoliset päivät. Kallista se oli silti kuin mikä. Vielä ei ole talvikenkäkeli, vaikka pari viikkoa sitten alkanut säitten kylmeneminen viittasi siihen suuntaan. Nyt keskellä yötä on kolme astetta, mutta päivisin voi olla yli viisitoista. Se hankaloittaa pukeutumista.