Luonani jouluaattona järjestetty joulujuhla oli menestys ja ylitti odotukset. Parhaimmillansa asunnossani oli ainakin toistakymmentä ihmistä yhtä aikaa. Väkijuomia oli löydettävissä vielä joulupäivänä, ennen kuin viimeinen vieras oli poistunut, niitä oli hankittu siis poikkeuksellisen riittävästi. Tänne jäi nimittäin nukkumaan lisäkseni kaksi raavasta häiskää, joista toinen ei ollut lähteä kulumallakaan ja kutsui vielä maanmiehensä juomaan viimeistä votkapulloa. Joulu poikkesi tavallisesta, mutta vaihtelu virkistää. Lopputulemana ainakin kaksi juomalasia oli mennyt rikki ja parvekkeen oven kahvamainen lärpäke revitty irti. Pitääköhän maksaa takuuvuokra. Kemuja ennen luonani järjestettiin elokuvakurssin viimeinen tunti. Lyhytelokuvan nimi oli muistaakseni Нечаянно, ja se voitti kaiken maailman Ирония судьбыt mennen tullen. Kurssia opettanut Aygöl hanım toi peräti viiniä.

 

Välipäivinä suunnittelin hakevani todistukseni. Arvosanalärpäkkeessäni oli kaikki tarpeellinen, joten kuvittelin ohjeita seuraamalla saavani todistuksen puhtaana käteen, mutta paskanmarjat. Sain luovuttaa lärpäkkeen jollekulle byrokraatille, mistä hyvästä minulle annettiin uusi paperi, johon tarvittiin neljä allekirjoitusta. Sanoin, etten asu asuntolassa, ja tarvittavien allekirjoitusten määrä väheni kahteen. Allekirjoittajat työskentelevät tietenkin samassa talossa. Jos homma olisi suunniteltu hieman toisin, ulkomaalaistoimiston väki voisi allekirjoittaa kaikki lappuset oma-aloitteisesti ja vaikka toimittaa ne toisillensa. Näin vältyttäisiin dekametrien jonoilta jokaisen oven takana, kun kaikki opiskelijat jonottavat samoja allekirjoituksia. Toisaalta samalla vältyttäisiin ehkä täystyöllisyydeltä. Tietenkään allekirjoittaja ei ollut paikalla, kun yritin hoitaa velvollisuuteni välittömästi. Lähdin kotiin paperin kanssa enkä näyttänyt sitä enää koskaan kenellekään. Eilen kävin viimein hakemassa todistukseni. Opiskelijakorttini otettiin pois. Jotenkin symbolista. Vähä kerrallansa kaikki katoaa.

 

Iida tuli tänne joulukuun 28:ntena. Tapasimme ensimmäisen kerran kolmannesvuoteen, mikä on selvä erillämmeoloennätys suhteemme aikana. Uudenvuodenaattona kävimme yhdysvaltalaisen tuttavan luona juhlimassa vuodenvaihdetta, mutta en muista siitä paljon. Sitten olemme kierrelleet kaupunkia. Meidän oli tarkoitus käydä viimein Šupaškarissa, mutta paikallinen tapa rekisteröidä ihmiset joka paikassa muutti suunnitelmamme. Seuraavan näin unessa:

 

Venäjän liittovaltiossa täytyy rekisteröityä seitsemän arkipäivän kuluessa rajan ylityksestä. Laskemme, että Iidan seitsemän päivää kuluu vasta Tšuvassiasta palattuamme, joten emme kehtaa hoputtaa vuokraisäntääni Eetvarttia hänen rekisteröimisessänsä. Kuitenkin Eetvartti ilmoittaa lähtöpäivän aamuna voivansa tuoda rekisteröinnin kahdentoista jälkeen, mikä ei käy meille, sillä myös linja-automme on lähtevä samaan aikaan. Ehdotan Eetvartille, että hän voisi mieluummin tuoda rekisteröinnin viikonlopun jälkeen, mikä sopii hänelle. Tšuvassian-matka toteutuu (harhoissani siis)! Linja-autossa on kylmä kuin faan. Perille päästyämme otamme Überin hostellille, koska siinäkin kaupungissa se toimii toisin kuin Joškar-Olassa. Tekosyymme mennä Šupaškariin on siellä järjestettävä konferenssi, jonka viimeisen päivän ohjelmaan aiomme osallistua. Valitettavasti viimeisen päivän ohjelma on peruttu ja korvattu kaupunkikierroksella, mikä ei oikeastaan haittaa. On vain uskomattoman kylmä.

 

Unelmieni hostellissa meiltä halutaan passin jokaisesta sivusta tyhjät sivut mukaan laskettuna kaksi kopiota, jotka meidän täytyy hankkia itse, koska hostellin monistuskone ei toimi. Kysytään myös, tarvitsemmeko rekisteröinnin. Emme, koska se tuottaisi meille ylimääräistä työtä. Seuraavana päivänä tiskillä on eri täti, joka sanoo, ettei rekisteröintiä voida tehdä, ja viimeisenä päivänä kolmas täti, jonka mukaan meitä ei olisi saanut päästää koko hostelliin ja että hankaluuksia voi olla tiedossa, joskaan ei meille. Tästä syystä meidän pitää olla, niin kuin emme olisi kaupungissa käyneetkään.

 

Tšuvassiassa vaikuttaa olevan verrattaen hyvä kielimeno. Tšuvasseja tasavallan väestöstä onkin kaksi kolmannesta ja yhteensä saman verran kuin virolaisia, mikä voi vaikuttaa asiaan. Siitä huolimatta aikuisten oppikirjaa on hankala löytää kielestä, vaikka esimerkiksi paljon pienemmästä komista on saatavilla kattavaa ja laadukasta oppiaineistoa. Kieli kuitenkin näkyy ja kuuluu pääkaupungissakin. Sitten heräsin sängystäni koskaan käymättä Tšuvassiassa. Ehkä vielä joskus.

 

Parin päivän päästä harvinaisen todentuntuisesta unestani Kazaniin saapui lisää vieraita Suomesta. Tällä kertaa rautatieasemalle piti mennä vastaan toveriani Attea (udm. Ондӥ) ja hänen toveriansa Sakua, joka oli minulle uusi tuttavuus. Vietimme heidän kanssansa pari päivää Kazanissa, kunnes piti lähteä Udmurtiaan. Olin nimittäin järjestänyt udmurtinharrastajan Aten toiveitten perusteella matkan Udmurtian maaseudulle. Atte on fennisti ja suomalaiseksi semmoiseksi harvinaisen valistunut. Saku on sen sijaan insinööriopiskelija (tai vastaava?) jostain Tampereelta mutta siitä huolimatta vahvasti mukana, vaikkei osannutkaan yhtään udmurttia matkaa ennen.

 

Kiersimme ensin Kazanin nähtävyyksiä. Etenkin Iidan verkosta löytämä kaikkien uskontojen kirkko oli aika hauska, tosin kaukana keskustasta. Kiusallisesti vierailta jäi näkemättä Kazanin kremli, mutta mitä pienistä… Lähdimme Udmurtiaan tovereitten oltua Kazanissa vain kaksi päivää. Rautatieasemalla oli kylmä, mutta minulla oli suunnilleen kaikki vaatteet päälläni, mistä syystä kylmyys ei haitannut. Olimme valinneet matkustusmuodoksi kupeen eli hytin, koska se näyttäytyi halvempana РЖД:n sivuilla, vaikka todellisuudessa se ei välttämättä ollut. Matkustimme yön ja olimme perillä aikaisin aamulla. Lippujen osto kyseiseen junaan on varmaan ollut vaikein kaikista, sillä sähköisissä lipuissa luki, että ne eivät käy matkalipuista vaan liput täytyy lunastaa РЖД:n kassalta. Yleensä sähköiset liput voi tulostaa, ja homma on sillä hoidettu.

 

Saavuttuamme Ižkarin asemalle Atte ja Saku ostivat liput Moskovaan sujuvasti venäjäksi, koska rautatieasemilla ei puhuta muita kieliä paitsi Kazanissa melko todennäköisesti myyjästä riippuen tataaria. Lähdimme asemalta Überillä keskustorille, missä tapasimme toverini Lušan, joka on tullut aiemminkin mainituksi tässä blogissa. Hän puhuu hyvää suomea ja vielä parempaa udmurttia ja hänen kauttansa saimme pääsyn kylään, joten hän oli takuulla hyvää seuraa kaikille. Kävimme kaupunkikierroksella, sillä meistä kaikki paitsi minä olivat kaupungissa ja tasavallassa ensimmäistä kertaa. Luša opasti oivasti. Kuljimme linja-autoasemaa kohti, mistä ostimme liput Šarkaniin, mistä meidät tultiin henkilöautolla hakemaan määränpäähämme Bygyyn (udm. Быгы; myös Быги-muotoa näkee käytettävän). Hämmästyin tajutessani olevani kyseisessä kylässä neljättä kertaa.

 

Kävimme katsomassa paikallista koulua ja klubia, joitten pihalla myös järjestetään Byg-byg-festivaali kerran kesässä. Meitä varten oli tehty kaikenlaista kulttuuriohjelmaa, ja saimme esimerkiksi uudet nimet udmurttilaisen perinteen mukaan. Teimme majatalossamme pelmejenä (udm., komi пельнянь, pel’ńań, ’korvaleipä’) ja muuta paikallista ruokaa. Munćo oli kuumana. Naapurit toivat pontikkaa. Oli aika kivaa. Etenkin Atte käytti tilaisuuden hyväksi ja puhui udmurttia mahdollisimman paljon sekä kylässä että kaupungissa. Sakukin oppi laskemaan kolmeen, osaakohan enää.

 

Olimme päivän Ižkarissa. Sitten toverit poistuivat Moskovaan ja minä jäin Iidan kanssa vielä toiseksi päiväksi Ižkariin, kunnes palasimme Kazaniin platskartassa. Taisi olla ensimmäinen matka venäläisessä junassa, jossa olimme niin lyhyen ajan, ettei ollut mieltä ostaa petivaatteita, ja joka ei ollut sähköjuna. Pitäisi ruveta suunnittelemaan poistumista tästä maasta ja koko liittovaltiosta. Käymme varmaan jossain radanvarsikohteessa matkallamme Suomeen. Sitten matkani jatkuu aika pian Keski-Euroopan kautta Itä-Eurooppaan eli varmaan toista tuhatta kilometriä tästä Euroopan kohdasta lännemmäs Kiovaan.