Kuukausi: maaliskuu 2019

Minulla on mielestäni aika hyvät työajat: kertaakaan ei tarvitse mennä ensimmäiselle tunnille puoli kahdeksaksi ja opetusta on pääsääntöisesti viikossa 4 x 80 minuuttia, joka sijoittuu kolmelle päivälle. Välillä käy kuitenkin niin, että tuntia siirretään minulle kertomatta. Näin tapahtui viime viikolla, minkä seurauksena kolmen päivän opetusviikkoni lyheni yhdellä päivällä. Keskiviikkona menin omalle tunnilleni tavalliseen tapaan kello 11.50 ja ihmettelin, miten kaikki opiskelijat ovat myöhässä. Sitten keksin tarkistaa Telegramin, joka minun on pitänyt ladata täällä sen takia, että koko maa tuntuu käyttävän sitä. Siellä opiskelija oli kirjoittanut minulle, että anteeksi, tuntimme alkaa tänään kello 10.10. Viesti oli saapunut kello 10.20. Mitä siinä sitten oli tehtävissä, vein avaimen takaisin laitokselle ja sanoin, että olisi kiva tietää tämmöisistä muutoksista. Laitoksen täti sanoi, että tämmöistä se joskus on, ei ole vakavaa, eikä näistä oikeastaan voi tietää etukäteen. Sitten sain rahkapiirakkaa.

Edellisessä päivityksessäni arvioimani 45 minuutin työmatka on osoittautunut aikamoiseksi ylioptimismiksi. Olen ottanut tavaksi lähteä tuntia aiemmin joka paikkaan. Tällöin useimmiten ehdin. Matka-aikaa olisi helppo arvioida, jos käyttäisin pelkkää metroa, mutta maršrutkat kulkevat tähtien asennon mukaan, mikä vaikeuttaa arviointia. Eräänä päivänä erääseen kellonaikaan lähdin 45 minuuttia ennen määräaikaa ja olin vartin myöhässä, toisena päivänä lähdin samaan paikkaan tunnin aikaisemmin ja olin 20 minuuttia ajoissa. Luin uutisista, että tylsistyminen kehittää, mikä on hyvä. Metrovaunuissa on välillä ollut niin paljon ihmisiä, että olisi ollut fyysisesti mahdotonta änkeä sekaan. Matkustustapa on epämukava mutta siinä mielessä kätevä, että paikkoihin pääsee korkeintaan yhdellä vaihdolla. Paitsi kotiini, josta lähin metroasema on viiden kilometrin päässä.

Igor oli kutsunut minut kahteen konserttiin, joissa kävin ihan mielelläni. Ensin oli saksalaisen In extremon keikka ja viime viikonloppuna eräänlainen rokkisinfonia. Täällä on tullut istuneeksi aika paljon neljän seinän sisällä, koska täytyy tehdä käännöshommia ja matka tänne ja täältä pois kestää sen tunnin. Olemme yrittäneet toteuttaa aiemmin Unkarissa ja Suomessa hyväksi todettua sör-iltakonseptia, jossa paikalliset kielenopiskelijat voivat mennä juottolaan ja puhua kohdekieltä useimmiten ja tässä tapauksessa natiivin puhujan kanssa. Ensimmäinen yritys ei mennyt putkeen siinä mielessä, että opiskelijoita saapui paikalle yksi kappale. Mukana oli kuitenkin muita suomea puhuvia paikallisia, joita on yllättävän paljon, ja tämä ainoa opiskelijakin saatiin lähtemään uralistiikan opiskelijakonferenssiin Ifuscoon Wieniin ensi kuussa. Kun samanlaista tapaamista yritettiin järjestää toisen kerran, yksikään ei ollut tulossa paikalle, joten sen ajankohta siirrettiin lauantaista arkipäivään, joka kelpasi osallistujille yleisesti ottaen paljon paremmin. Itse dokaisin mieluummin viikonloppuna, mutta täytyy mennä enemmistön mukaan. Tällöin opiskelijoita oli kaksi, opettajia ja melkein opettajia kolme ja täältä valmistuneita tai melkein valmistuneita kaksi. On kieltämättä vähän hassua, että Kiovassa voi järjestää suomenkielisen baari-illan, johon osallistuu minä ja kuusi ukrainalaista, joista vain kaksi on tällä hetkellä suomen kurssilla. Kävin myös Ruśin Kiovan rekonstruktiossa laskiaisena. Siellä oli jotain ohjelmaa, jossa muinaiset ruhtinaat ratsastivat kurjassa säässä. Jousiammuntakisan aikana soi pelkkiä Korpiklaanin suomenkielisiä lauluja.

Olenpa vielä koskettanut käsittääkseni aikojen ensimmäistä vuorimarinkielistä raamattua, joita on olemassa kolme kappaletta ja yksi niistä on Kiovassa. Siihen käsiksi pääseminen ei ollut helppoa: se vaati verkkorekisteröitymisen ja kolme käyntiä historiallisessa kirjastossa sekä lukuisien lomakkeitten täyttöä. Ainakin neljään lomakkeeseen piti antaa täsmälleen samat tiedot. Kyseessä oli kuitenkin niin tarkoin varjeltu aarre, että kun kirjaston henkilökunta oli löytänyt teoksen, vierailijasta otettiin valokuva ilmeisesti siltä varalta, että jos jotain häviää, syyllinen saadaan kiinni kuvan avulla. Vaikka niillä oli passini tiedot useana kopiona. Raamattu tuli kuitenkin nähdyksi, ja kyllä se maria on, kirja on vieläpä erittäin hyvässä kunnossa ollaksensa pari sataa vuotta vanha. Ja nyt minulla on Kiovan historiallisen kirjaston kirjastokortti.

Suomen luokassa on hullu hälytyssysteemi, jonka ansiosta jokainen aamu alkaa kuulovauriolla. Aina kun luokan oven avaa, hälytysjärjestelmä alkaa huutaa, kunnes se sammutetaan sisäpuolelta. Eräs laitoksen työntekijä sattui pohtimaan ääneen, että mitä sieltä kukaan varastaisi, suomen sanakirjanko. Minulla ei ole vieläkään kulkulupaa yliopistoon, vaikka semmoinen vaaditaan virallisesti jokaiselta sisään menevältä. Hoidin Opetushallitukselta jonkin paperin, jonka avulla minun pitäisi saada propuska, mutta ilmeisesti ketään ei kiinnosta. Minulle se on ihan sama, kun kerta pystyn kulkemaan edestakaisin normaalisti. Erään ajattelijan mukaan tämä kaupunki kulkee kahvilla, mistä todistavat myös kielitieteellisen yliopiston välittömässä läheisyydessä sijaitsevat kolme kahvinmyyntikojua. Yliopiston sisälläkin saattaa olla jotain vastaavaa, mutta en tiedä, onko. Semmoinen kuitenkin selvisi, että ylimmässä kerroksessa on lukusali, ja siellä pidettiin ensimmäinen udmurtin tuntini. Kaksi udmurtin opiskelijaani ovat äärimmäisen innokkaita. Toinen tunti päästiin pitämään suomen luokkaan, ja kun puolitoista tuntia oli opiskeltu, sanoin, että jaa, minulla ei ole mikään kiire, mutta mennään varmaan kuitenkin nyt kotiin ja tehdään nämä tehtävät ensi viikolla. Toinen opiskelija sanoi, että ei kun voimmeko tehdä tehtävät nyt. Istuimme siellä lopulta yli kaksi tuntia, eikä minua tosiaan haittaa, että joku haluaa toteuttaa uralistisia taipumuksiansa tällä tavalla ja minä pystyn auttamaan. Viikko-ohjelmani on sopivan väljä semmoiseen.

Sergei oli viikon omilla teillänsä. Sillä aikaa minulla oli kaksi kissaa kaitavana. Toinen on kelpo kissa ja toinen paskantaa lattialle, kun silmä välttää. Kun tulen ulko-ovesta sisään, se singahtaa välillä salaman lailla välieteiseen ja kai säikähtää tapahtunutta niin, että juoksee täysillä takaisin sisään. Täällä oli jotenkin vapaampi olo yksin, vaikka emme tosiaan juuri häiritse toistemme eloa. Tänään Sergei toi tänne jonkun naisen, joka tuli juuri sopivasti suihkusta, kun olin eteisessä matkalla rappukäytävään kiskomaan tamakkia eli spaddua, joka muuten on halpaa täällä, kalliimpi merkki maksaa vähän yli euron pakkaukselta. Myös olut maksaa monissa paikoissa noin euron tuoppia kohden. Joukkoliikenne maksaa noin 22–26 senttiä matkalta ja taksi vähän enemmän, esimerkiksi viimeksi 27 kilometrin matka puoli kolmelta yöllä kustansi 6,17 euroa. Kiovan metron kuulutuksissa kuulee vähemmän kieliä kuin Kazanin.

Lähetin professorille uuden pätkän gradua luettavaksi. Voi olla, että valmistun joskus. Nyt tekstiä on yhteensä kuutisenkymmentä sivua, ja luulen, että homma tulee valmiiksi, kun tempaisen vielä pari–kolmekymmentä lisää. Hommaa hidastaa se, että elämäni täyttyy pian vieraista: Iida saapuu tänne huomenna ja viipyy yli viikon, seuraavaksi viikonlopuksi tulevat vanhempani, sitten Kyösti Kazanista, sitä seuraavalla viikolla pitäisi mennä Ifuscoon, sitten voin yllättäen oleilla viikon vaikkapa Unkarissa, minkä jälkeisellä viikolla menen ilmeisesti Länsi-Ukrainaan melomaan. En tiedä, miten melotaan, joten hukkumisen varalta pitäisi varmaan kirjoittaa gradu valmiiksi ennen sitä. Sitten tämä ukrainalainen ajanjaksoni jo päättyykin. Paljastettakoon tässä jo seuraava suunnitelma, hain nimittäin Saamelaisalueen koulutuskeskuksen vuoden kestäviin inarinsaamen opintoihin. Voi olla, että vietän seuraavan lukuvuoden pitkälti Inarissa, mutta on parasta olla nuolaisematta vielä. Tänään oli haastattelu, kohtalo ratkennee ensi kuussa. Olisi hyvä päästä. Miettikää, kuinka noloa on olla suomalainen, joka ei osaa saamea.

Vaihdoin maata, nimittäin Ukrainaan, toki parin mutkan kautta. Venäjältä poistuttuani vietin Suomessa noin viikon, minkä jälkeen lähdin Hampuriin uralistien talvikouluun. Se kesti noin viikon, ja siellä oppi nganasania. Sen jälkeen lähdin Unkariin ja olin Szögedissä noin viikon, mistä poistuin Budapestin kautta junalla Kiovaan. Olen nyt ollut täällä noin viikon, eikun vähän yli kaksi viikkoa, ja jatkan näitten kirjoittamista saman nimen alla, vaikka Volgasta ollaankin aika kaukana. Volgan seutu kuitenkin kulkee ihmisessä mukana.

Päätin viime syksynä vaihtoni aikana, että voisin huvin vuoksi hakea Kiovan kansalliseen kielitieteelliseen yliopistoon (Київський національний лінгвістичний університет) opetusharjoitteluun: minua ei pidätä Turussa mikään ja Iida on joka tapauksessa Unkarissa tämänkin lukukauden. Yksi syy olla Turussa olisi ehkä se, että saisin kirjoitetuksi graduani, mutta se on oikeastaan jo vähän edennyt täällä. Tämänhetkisten tietojen mukaan opetan pääsääntöisesti vain maanantaista keskiviikkoon, mikä toki on aika paljon enemmän kuin edellisessä opetusharjoittelussani Ižkarissa, öh, neljä vuotta sitten. Siellä opetin nimittäin tunnin viikossa. Opetushallituksen tiedotteessa luki, että harjoittelijalla on oikeus opiskella harjoittelujakson aikana ukrainaa tai venäjää. Ajattelin ensin, että pyrin menemään molempiin enkä ota mitään ylimääräistä paitsi marin ja tataarin verkkokurssit, jotta saisin sen gradun valmiiksi. Sitten sain kuulla, että täällä on puolan opettaja, jonka tunneille ehkä voisi osallistua. Näyttää siltä, että venäjä vaihtuu puolaan, koska käytyäni yhdellä venäjän tunnilla totesin sen olevan liian matalatasoinen minulle enkä jaksa ruveta etsimään sopivaa ryhmää. Ukrainan kurssikin on hyvin alkeistasolla, mutta en osaakaan sitä kovin hyvin, sitä paitsi sitä on vain kerran viikossa, mikä sopii minulle.

Olin ollut yhteydessä paikallisen Germaanisen ja suomalais-ugrilaisen kielitieteen laitoksen (Кафедра германської і фіно-угорської філології) suomen opettajaan Igoriin (tai paikallisittain Ihoriin, mutta ehdin jo ruveta kutsumaan häntä Igoriksi, ja hän käyttää sitä nimeä itsekin suomeksi (ja venäjäksi)). Hän järjesti minulle huoneen kiovalaisittain melko lyhyen, vain 45 minuutin matkan päästä yliopistosta. Igor on kaiketi vastuussa enimmästä suomen opetuksesta, vaikka on täällä ollut toinenkin suomen opettaja Vira, joka nyt lopettaa työnsä ja jota minä kai vähän niin kuin tulin korvaamaan. Molemmat puhuvat sujuvaa ja miltei virheetöntä suomea, mutta kaikkien etu on natiivi kielenopettaja tällä tasolla. Toivottavasti. Tänne ei ole saatu harjoittelijaa vuoden 2013 jälkeen poliittisen tilanteen takia. No, onhan maa sodassa, vieläpä sen maan kanssa, jossa viimeksi oleilin pitempään, mutta tälläkin kertaa levottomuudet ovat kaukana. Mainituissa maissa on paljon yhtäläisyyksiä, mutta yritän varoa vahingossakaan vertaamasta niitä toisiinsa epäsopivassa seurassa.

Kiovan rautatieasemalle minua oli tullut vastaan vanha tuttu, nimittäin Lilja eli Liliana, joka opiskeli suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen maisteriohjelmassa Turussa ja opetti meille ukrainan kurssinkin. Hän opiskelee siellä virallisesti vieläkin mutta on suurin piirtein gradua vaille valmis niin kuin minäkin. Menimme asemalta suoraan kaljalle, jonka ääressä hän ehdotti säännöllisiä gradutapaamisia, joissa voimme kirjoittaa tutkimusta ja saada toisiltamme vertaistukea. Yksi semmoinen on ehditty jo järjestää. Kyllä se jonkin verran eteni, vaikka homma menikin jossain vaiheessa kaljanjuonniksi. Kaljan jälkeen Lilja toi minut kaupan kautta asuntooni, jonne ei ollut helppo löytää. Metron jälkeen piti löytää oikea maršrutka ja jäädä pois oikealla pysäkillä, mikä on helpommin sanottu kuin tehty, kun on ensi kertaa liikkeellä. Täältä yliopistolle mennessäni minun pitää ensin kävellä jokin matka ison tien varteen ja ottaa mikä tahansa maršrutka, sitten tajuta jäädä metron kohdalla pois, mennä metrolla neljä asemaa, sitten vaihtaa metrolinjaa, mennä metrolla yksi asema ja kävellä viitisen minuuttia, ja tämä kestää suunnilleen mainitut 45 minuuttia. Nyt homma alkaa suurin piirtein sujua, mutta alussa oli hankalaa, eritoten koska en ollut koskaan ennen käyttänyt maršrutkaa itsenäisesti. Ne ovat erikoinen järjestely, sillä käsittääkseni niitten lähtöpaikat ja reitit kuuluu vain tietää esimerkiksi osmoosin kautta. Metroihin tulee usein rahaa haluavia ihmisiä. Osa soittaa hanuria ja osa kerjää Jumalan nimeen.

Matka luokseni on selvästi paikallisillekin hankala. Pienen yrittämisen jälkeen löysimme Liljan kanssa asunnon, jossa minun pitäisi asua seuraavat kolme kuukautta. Asunnon varsinainen asukas on Sergei, jolla oli tyhjä huone, jota minä nyt asutan. Toisin kuin Kazanin-kämpässäni täällä ei välttämättä ole hometta vaan kaksi kissaa, joten hengitystieni pysyvät tukossa jatkossakin. Toistaiseksi en silti ole oireillut ollenkaan niin pahasti kuin Kazanissa. En ole tottunut asumaan kämppisten kanssa, mutta tämä on ihan hyvä järjestely eikä maksa mitään. Emme ole isoksi häiriöksi toisillemme, esimerkiksi tänään olemme vaihtaneet tasan sanat доброе утро aamulla ja привет alkuillasta, kun Sergei palasi töistä. Puhumme venäjää, koska muu vaihtoehto olisi englanti. Aluksi yritimme tehdä niin, että Sergei puhuu ukrainaa ja minä venäjää, mutta se ei osoittautunut kovin toimivaksi ratkaisuksi, koska Sergei on venäjänkielinen ja minä en ymmärrä ukrainaa niin sujuvasti.

Tämänkin kaupungin kielellinen tilanne on erikoinen. Ukrainan ainoa virallinen kieli on ukraina, joten kaikki viralliset tekstit ovat ukrainaksi. Silti ainakin pääkaupungissa kuulee puhuttavan enimmäkseen venäjää, vaikka kyllä ukrainaakin kuulee jonkin verran. Kielimeno muistuttaa minua vähän Minskistä, paitsi että siellä ei kukaan varmaan vahingossakaan puhu valkovenäjää. (Yksi minskiläisen kirjakaupan myyjä muuten aloitti asiakaspalvelutilanteen valkovenäjäksi valkovenäjänkielisiä kirjoja ostaessani, mutta minä pöljä en osannut reagoida mitenkään muuten kuin pällistellen hämmentyneenä.) Olen silti törmännyt täällä joihinkin yksilöihin, jotka puhuvat pääasiassa pelkkää ukrainaa, mutta he ovat vähemmistössä. Ukrainan tunnilla käydessäni huomasin, että kieli ei ole kovin kovassa huudossa ulkomaalaisten keskuudessa: yhtäkään toista eurooppalaista en ole vaihtuvan ukrainanopiskelijajoukon seassa tavannut. Jostain syystä kaikki ukrainan opiskelijat tuntuvat tulevan Aasiasta. Venäjän tunnilla oli myös eurooppalaisia ja amerikkalaisia.

Tänään päädyin varsin omituiseen paikkaan, nimittäin ukrainan opettajan pöydän taakse, opettajan puolelle siis. Kurssin oikea opettaja sanoi, että olen muita opiskelijoita korkeammalla tasolla, joten voin ihan hyvin opettaa hänen apunansa, ja sitä paitsi Томі любить українську мову. Minä sitten opetin aasialaisille asioita, joista osan opin itse samaan aikaan. Osa heistä on kyllä tavattoman paksukalloisia, sillä niihin (kalloihin) ei millään uppoa se, että kieli on vähän niin kuin venäjää muttei sinnepäinkään. He joko sanovat asiat venäjäksi tai ovat aivan pihalla siitä, miten muodostetaan akkusatiivi, vaikka se menee hyvin samalla tavalla kuin venäjässä. Kaikki kurssilaiset toki osaavat venäjää. Ja siis en minäkään mitään hyvää ukrainaa osaa, mutta on minulla silti jokin käsitys. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että opetan tämän reissun aikana ainakin kolmea kieltä, sillä suomen opiskelijoista jopa neljä on sanonut olevansa kiinnostuneita oppimaan udmurttia. Yllättävin oli silti tämä ukraina.

Opiskelijat tuntuivat osaavan paljon paremmin suomea täällä kuin muissa ulkomaanpaikoissa, joissa olen ollut tekemisissä suomen opiskelijoitten kanssa, siihen nähden, että he ovat kakkoskurssilaisia. Sitten tajusin, että esimerkiksi kaikki Venäjällä tapaamani suomen opiskelijat ovat opiskelleet suomea sivuaineena. Täällä suomi on näillä pääaine, ja he opiskelevat sitä ainakin kuusi kaksoistuntia viikossa. Muutama on myös käynyt suomen kesäkurssilla. Täytyy todeta, että he käsittelevät nyt aika hankalia asioita, jotka liittyvät esimerkiksi päiväkotipaikan hankkimiseen. Ainakin yksi opiskelijoista on intohimoinen kielitieteilijäluonne, semmoinen, joka uskaltaa lähteä Ifuskoonkin. Yksi toinen taas osaa suomea aivan erityisen hyvin. Ryhmä vaikuttaa kaikin puolin mukavalta ja yllättävän hyvin osaavalta. Toki arvovaltaani lisää se, että pystyn ainakin näennäisen suorasti vaikuttamaan heidän loppuarvosanoihinsa.

Täällä on kuitenkin suomen opetus hieman pinteessä. Kuulemani mukaan yliopisto-opettajien palkat jäävät täällä helposti noin kymmenesosaan suomalaisen toimeentulotuen määrästä, mikä johtaa siihen, ettei kukaan voi työskennellä opettajana yliopistossa ilman toista työpaikkaa tai muuta tulonlähdettä. Eräskin opettaja sanoi, että hänen yliopistosta saamansa palkka ei ole hänelle ollenkaan merkittävä raha. Hän tekee työtänsä käytännössä vapaaehtoistyönä, koska pitää siitä. Siinä mielessä olisi tärkeätä saada tänne harjoittelijoita vähän useammin kuin viiden vuoden välein. Suomen oppiaine on yhä pystyssä, mutta viime vuosina täältä on lakkautettu ainakin skandinaaviset kielet ja hollanti. Tulee semmoinen olo, että tekee jotain hyödyllistä, kun lähtee opetusharjoitteluun paikkoihin, joihin kukaan muu ei halua. Fennistejäkin olisi Suomessa pilvin pimein, ja niistä varmaan isoin osa haluaa valmistua opettajaksi, mutta ilmeisesti heillä on toisia harjoittelupaikkoja. Jos siis haluat hyödyttää harjoittelullasi muitakin kuin itseäsi, täällä tarvitaan työvoimaa, joka saa rahansa Suomesta.

Hiusharjani jäi Unkariin. En aio hankkia uutta, koska kohta se tulee perästä, mutta ehkä siihen mennessä minulle kasvaa kunnon rastat. Lisäksi sinne jäi pari vaatetta, mutta kerrankin minulla on kunnollinen määrä kuminauhoja, joilla voi kiinnittää hiukset.