Vaihdoin maata, nimittäin Ukrainaan, toki parin mutkan kautta. Venäjältä poistuttuani vietin Suomessa noin viikon, minkä jälkeen lähdin Hampuriin uralistien talvikouluun. Se kesti noin viikon, ja siellä oppi nganasania. Sen jälkeen lähdin Unkariin ja olin Szögedissä noin viikon, mistä poistuin Budapestin kautta junalla Kiovaan. Olen nyt ollut täällä noin viikon, eikun vähän yli kaksi viikkoa, ja jatkan näitten kirjoittamista saman nimen alla, vaikka Volgasta ollaankin aika kaukana. Volgan seutu kuitenkin kulkee ihmisessä mukana.

 

Päätin viime syksynä vaihtoni aikana, että voisin huvin vuoksi hakea Kiovan kansalliseen kielitieteelliseen yliopistoon (Київський національний лінгвістичний університет) opetusharjoitteluun: minua ei pidätä Turussa mikään ja Iida on joka tapauksessa Unkarissa tämänkin lukukauden. Yksi syy olla Turussa olisi ehkä se, että saisin kirjoitetuksi graduani, mutta se on oikeastaan jo vähän edennyt täällä. Tämänhetkisten tietojen mukaan opetan pääsääntöisesti vain maanantaista keskiviikkoon, mikä toki on aika paljon enemmän kuin edellisessä opetusharjoittelussani Ižkarissa, öh, neljä vuotta sitten. Siellä opetin nimittäin tunnin viikossa. Opetushallituksen tiedotteessa luki, että harjoittelijalla on oikeus opiskella harjoittelujakson aikana ukrainaa tai venäjää. Ajattelin ensin, että pyrin menemään molempiin enkä ota mitään ylimääräistä paitsi marin ja tataarin verkkokurssit, jotta saisin sen gradun valmiiksi. Sitten sain kuulla, että täällä on puolan opettaja, jonka tunneille ehkä voisi osallistua. Näyttää siltä, että venäjä vaihtuu puolaan, koska käytyäni yhdellä venäjän tunnilla totesin sen olevan liian matalatasoinen minulle enkä jaksa ruveta etsimään sopivaa ryhmää. Ukrainan kurssikin on hyvin alkeistasolla, mutta en osaakaan sitä kovin hyvin, sitä paitsi sitä on vain kerran viikossa, mikä sopii minulle.

 

Olin ollut yhteydessä paikallisen Germaanisen ja suomalais-ugrilaisen kielitieteen laitoksen (Кафедра германської і фіно-угорської філології) suomen opettajaan Igoriin (tai paikallisittain Ihoriin, mutta ehdin jo ruveta kutsumaan häntä Igoriksi, ja hän käyttää sitä nimeä itsekin suomeksi (ja venäjäksi)). Hän järjesti minulle huoneen kiovalaisittain melko lyhyen, vain 45 minuutin matkan päästä yliopistosta. Igor on kaiketi vastuussa enimmästä suomen opetuksesta, vaikka on täällä ollut toinenkin suomen opettaja Vira, joka nyt lopettaa työnsä ja jota minä kai vähän niin kuin tulin korvaamaan. Molemmat puhuvat sujuvaa ja miltei virheetöntä suomea, mutta kaikkien etu on natiivi kielenopettaja tällä tasolla. Toivottavasti. Tänne ei ole saatu harjoittelijaa vuoden 2013 jälkeen poliittisen tilanteen takia. No, onhan maa sodassa, vieläpä sen maan kanssa, jossa viimeksi oleilin pitempään, mutta tälläkin kertaa levottomuudet ovat kaukana. Mainituissa maissa on paljon yhtäläisyyksiä, mutta yritän varoa vahingossakaan vertaamasta niitä toisiinsa epäsopivassa seurassa.

 

Kiovan rautatieasemalle minua oli tullut vastaan vanha tuttu, nimittäin Lilja eli Liliana, joka opiskeli suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen maisteriohjelmassa Turussa ja opetti meille ukrainan kurssinkin. Hän opiskelee siellä virallisesti vieläkin mutta on suurin piirtein gradua vaille valmis niin kuin minäkin. Menimme asemalta suoraan kaljalle, jonka ääressä hän ehdotti säännöllisiä gradutapaamisia, joissa voimme kirjoittaa tutkimusta ja saada toisiltamme vertaistukea. Yksi semmoinen on ehditty jo järjestää. Kyllä se jonkin verran eteni, vaikka homma menikin jossain vaiheessa kaljanjuonniksi. Kaljan jälkeen Lilja toi minut kaupan kautta asuntooni, jonne ei ollut helppo löytää. Metron jälkeen piti löytää oikea maršrutka ja jäädä pois oikealla pysäkillä, mikä on helpommin sanottu kuin tehty, kun on ensi kertaa liikkeellä. Täältä yliopistolle mennessäni minun pitää ensin kävellä jokin matka ison tien varteen ja ottaa mikä tahansa maršrutka, sitten tajuta jäädä metron kohdalla pois, mennä metrolla neljä asemaa, sitten vaihtaa metrolinjaa, mennä metrolla yksi asema ja kävellä viitisen minuuttia, ja tämä kestää suunnilleen mainitut 45 minuuttia. Nyt homma alkaa suurin piirtein sujua, mutta alussa oli hankalaa, eritoten koska en ollut koskaan ennen käyttänyt maršrutkaa itsenäisesti. Ne ovat erikoinen järjestely, sillä käsittääkseni niitten lähtöpaikat ja reitit kuuluu vain tietää esimerkiksi osmoosin kautta. Metroihin tulee usein rahaa haluavia ihmisiä. Osa soittaa hanuria ja osa kerjää Jumalan nimeen.

 

Matka luokseni on selvästi paikallisillekin hankala. Pienen yrittämisen jälkeen löysimme Liljan kanssa asunnon, jossa minun pitäisi asua seuraavat kolme kuukautta. Asunnon varsinainen asukas on Sergei, jolla oli tyhjä huone, jota minä nyt asutan. Toisin kuin Kazanin-kämpässäni täällä ei välttämättä ole hometta vaan kaksi kissaa, joten hengitystieni pysyvät tukossa jatkossakin. Toistaiseksi en silti ole oireillut ollenkaan niin pahasti kuin Kazanissa. En ole tottunut asumaan kämppisten kanssa, mutta tämä on ihan hyvä järjestely eikä maksa mitään. Emme ole isoksi häiriöksi toisillemme, esimerkiksi tänään olemme vaihtaneet tasan sanat доброе утро aamulla ja привет alkuillasta, kun Sergei palasi töistä. Puhumme venäjää, koska muu vaihtoehto olisi englanti. Aluksi yritimme tehdä niin, että Sergei puhuu ukrainaa ja minä venäjää, mutta se ei osoittautunut kovin toimivaksi ratkaisuksi, koska Sergei on venäjänkielinen ja minä en ymmärrä ukrainaa niin sujuvasti.

 

Tämänkin kaupungin kielellinen tilanne on erikoinen. Ukrainan ainoa virallinen kieli on ukraina, joten kaikki viralliset tekstit ovat ukrainaksi. Silti ainakin pääkaupungissa kuulee puhuttavan enimmäkseen venäjää, vaikka kyllä ukrainaakin kuulee jonkin verran. Kielimeno muistuttaa minua vähän Minskistä, paitsi että siellä ei kukaan varmaan vahingossakaan puhu valkovenäjää. (Yksi minskiläisen kirjakaupan myyjä muuten aloitti asiakaspalvelutilanteen valkovenäjäksi valkovenäjänkielisiä kirjoja ostaessani, mutta minä pöljä en osannut reagoida mitenkään muuten kuin pällistellen hämmentyneenä.) Olen silti törmännyt täällä joihinkin yksilöihin, jotka puhuvat pääasiassa pelkkää ukrainaa, mutta he ovat vähemmistössä. Ukrainan tunnilla käydessäni huomasin, että kieli ei ole kovin kovassa huudossa ulkomaalaisten keskuudessa: yhtäkään toista eurooppalaista en ole vaihtuvan ukrainanopiskelijajoukon seassa tavannut. Jostain syystä kaikki ukrainan opiskelijat tuntuvat tulevan Aasiasta. Venäjän tunnilla oli myös eurooppalaisia ja amerikkalaisia.

 

Tänään päädyin varsin omituiseen paikkaan, nimittäin ukrainan opettajan pöydän taakse, opettajan puolelle siis. Kurssin oikea opettaja sanoi, että olen muita opiskelijoita korkeammalla tasolla, joten voin ihan hyvin opettaa hänen apunansa, ja sitä paitsi Томі любить українську мову. Minä sitten opetin aasialaisille asioita, joista osan opin itse samaan aikaan. Osa heistä on kyllä tavattoman paksukalloisia, sillä niihin (kalloihin) ei millään uppoa se, että kieli on vähän niin kuin venäjää muttei sinnepäinkään. He joko sanovat asiat venäjäksi tai ovat aivan pihalla siitä, miten muodostetaan akkusatiivi, vaikka se menee hyvin samalla tavalla kuin venäjässä. Kaikki kurssilaiset toki osaavat venäjää. Ja siis en minäkään mitään hyvää ukrainaa osaa, mutta on minulla silti jokin käsitys. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että opetan tämän reissun aikana ainakin kolmea kieltä, sillä suomen opiskelijoista jopa neljä on sanonut olevansa kiinnostuneita oppimaan udmurttia. Yllättävin oli silti tämä ukraina.

 

Opiskelijat tuntuivat osaavan paljon paremmin suomea täällä kuin muissa ulkomaanpaikoissa, joissa olen ollut tekemisissä suomen opiskelijoitten kanssa, siihen nähden, että he ovat kakkoskurssilaisia. Sitten tajusin, että esimerkiksi kaikki Venäjällä tapaamani suomen opiskelijat ovat opiskelleet suomea sivuaineena. Täällä suomi on näillä pääaine, ja he opiskelevat sitä ainakin kuusi kaksoistuntia viikossa. Muutama on myös käynyt suomen kesäkurssilla. Täytyy todeta, että he käsittelevät nyt aika hankalia asioita, jotka liittyvät esimerkiksi päiväkotipaikan hankkimiseen. Ainakin yksi opiskelijoista on intohimoinen kielitieteilijäluonne, semmoinen, joka uskaltaa lähteä Ifuskoonkin. Yksi toinen taas osaa suomea aivan erityisen hyvin. Ryhmä vaikuttaa kaikin puolin mukavalta ja yllättävän hyvin osaavalta. Toki arvovaltaani lisää se, että pystyn ainakin näennäisen suorasti vaikuttamaan heidän loppuarvosanoihinsa.

 

Täällä on kuitenkin suomen opetus hieman pinteessä. Kuulemani mukaan yliopisto-opettajien palkat jäävät täällä helposti noin kymmenesosaan suomalaisen toimeentulotuen määrästä, mikä johtaa siihen, ettei kukaan voi työskennellä opettajana yliopistossa ilman toista työpaikkaa tai muuta tulonlähdettä. Eräskin opettaja sanoi, että hänen yliopistosta saamansa palkka ei ole hänelle ollenkaan merkittävä raha. Hän tekee työtänsä käytännössä vapaaehtoistyönä, koska pitää siitä. Siinä mielessä olisi tärkeätä saada tänne harjoittelijoita vähän useammin kuin viiden vuoden välein. Suomen oppiaine on yhä pystyssä, mutta viime vuosina täältä on lakkautettu ainakin skandinaaviset kielet ja hollanti. Tulee semmoinen olo, että tekee jotain hyödyllistä, kun lähtee opetusharjoitteluun paikkoihin, joihin kukaan muu ei halua. Fennistejäkin olisi Suomessa pilvin pimein, ja niistä varmaan isoin osa haluaa valmistua opettajaksi, mutta ilmeisesti heillä on toisia harjoittelupaikkoja. Jos siis haluat hyödyttää harjoittelullasi muitakin kuin itseäsi, täällä tarvitaan työvoimaa, joka saa rahansa Suomesta.

 

Hiusharjani jäi Unkariin. En aio hankkia uutta, koska kohta se tulee perästä, mutta ehkä siihen mennessä minulle kasvaa kunnon rastat. Lisäksi sinne jäi pari vaatetta, mutta kerrankin minulla on kunnollinen määrä kuminauhoja, joilla voi kiinnittää hiukset.