Kuukausi: huhtikuu 2019

Vanhempani kävivät Kiovassa pari viikkoa sitten. He olivat hankkineet minullekin siksi ajaksi majoituksen Україна-hotellista, joka sijaitsee aivan Itsenäisyydenaukion, niin kutsutun Maidanin (suom. ’aukio’), vieressä eli keskeisellä paikalla. Hotellista oli parhaat näköalat, jotka olen Kiovassa nähnyt. Kaupungilla kävellessämme äiti kysyi usein jonkin rakennuksen merkityksestä tai historiasta ja minä yhtä usein vastasin, että en tiedä, en ole koskaan ollut täällä. Tunnin työmatka kahden työnkuvan, gradun ja eräitten muitten hankkeitten (niin kuin tämän blogin) lisäksi ei tavallisesti houkuttele jäämään kaupungille lorvimaan opetuksen jälkeen, kun metrossakin on siihen aikaan melko tyhjää. Kävimme Tšornobyl-museossa, joka oli aika kurja. Isä olisi halunnut käydä oikeasti paikan päällä, mutta sinne pääseminen voi olla vaikeata toisinaan ja olin itse juuri käynyt siellä, joten jätimme väliin. Vanhempani tuntuivat viihtyvän Porter-juottolassakin ihan hyvin. Olin tosiaan varsin yllättynyt siitä, että he vaivautuivat paikalle, sillä he lupaavat usein tulla milloin mihinkin, missä minä satun viettämään aikaani. Kerta se on ensimmäinenkin.

Sen jälkeen ehdin olla vieraattomana muutaman päivän, kunnes Kyösti saapui Kazanista viime viikonloppuna ja oli Kiovassa kolme yötä. Hän tuli tuomaan Kazanin Aygöl-opettajan minulle palauttaman esseen. Majoituksemme ei ollut ihan Україна-hotelli vaan kellari jossain kadunvarressa. Hostelliksi aivan toimiva. Se oli kokonaan maan alla, joten yhtään ikkunaa siellä ei ollut, mutta ei semmoisia tarvitsekaan. Lauantai-iltana järjestettiin tapahtuma nimeltä Pohjoismainen yö, jossa seisoin ständillä ja pidin Liljan kanssa yhteisesitelmän, jossa esittelimme suomen kieltä. Ständille tuli ihmisiä kyselemään Suomessa opiskelemisesta, usein ukrainaksi ja hiljaa piipittäen. Kyöstikin pääsi mukaan seisoskelemaan ja saa nyt sisältöä ansioluetteloonsa. Esitelmässä Lilja piti teoreettisen osuuden ja minä yritin pitää käytännön suomen tuntia mutta huomasin paikallisten olevan yhtä aktiivisia osallistujia kuin suomalaiset vastaavassa tilanteessa. Joka tapauksessa horisin jotain venäjäksi mikrofoniin ja kävin läpi diaesitykseni. Yleisö tuntui silti viihtyvän, ja olen tyytyväinen suoritukseeni. Onneksi oli paikallisiakin tuttuja paikalla, niin siitä ei tullut ihan farssia. Tilaisuudessa sai myös ilmaista kaljaa, mikä siivitti hyvään suoritukseen. Jos pääsen Nybergin ohjelmaan, mottoni voisi olla ei esitelmää ilman kaljaa.

Pohjoismaisessa yössä alkoi aivan tolkuton ripuli. Ensioireet alkoivat jo aiemmin, ja se jatkui oikeastaan siihen asti, että Kyösti poistui tiistaina. Parina yönä vietin suunnilleen yhtä paljon aikaa käymälässä kuin sängyssä. Sen kunniaksi meidän oli käytävä maailman kattavimmassa käymälämuseossa, joka onneksi sijaitsee Kiovassa. Ajatus ja löytö olivat Kyöstin, hänellä on hyvä maku. Sattumalta siellä oli muitakin turisteja, ja meidät liitettiin heidän englanninkieliseen opaskierrokseensa. Kävimme lisäksi jossain toisessa museossa ja Maidanilla ja Porter Pabissa, jossa olut maksaa 20 hryvnjaa eli vajaat 70 senttiä. Huomasimme myös, että halvin savukeaski kustantaa vähän vaille saman verran.

Tällä viikolla oli vähän vajaa opetusviikko, koska maanantaina en luottanut ollenkaan suoleni toimintaan ja jäin kellariin ja koska keskiviikkona Igorin piti joka tapauksessa olla yliopistossa äänestämässä rehtoria tai jotain ja koska samalla vaivalla voi hyvin opettaa tunnin. Torstaina eli tämän kirjoitushetkellä lähdin Unkaria kohti enkä juna-aikataulujen vuoksi ehtinyt opettaa kuin yhden tunnin normaalin kahden sijaan. Kirjoittelen tätä siis Unkariin menevässä junassa. Tiistaina vein Kyöstin tunnille, jotta hän olisi voinut sijaistaa minua, jos olisin joutunut tarkistamaan miestenhuoneen kesken tunnin. Annoin sanan Kyöstille, ja syntyi suorastaan keskustelua, mikä on ihan hyvä juttu. Hän saa sisältöä ansioluetteloonsa. Viime viikolla opetin muuten kaikki tunnit, joten ei tämä pelkkää lorvintaa ole.

Nyt tuli tosiaan minun vuoroni lähteä vierailulle. Budapestiin päästyäni lähtenen suoraan Szegediin, jossa lienen siihen asti, että täytyy lähteä Wieniin, jossa järjestetään ties kuinka mones Ifusco, itselleni viides. Hain siihen itselleni ja muulle Ukrainan delegaatiolle rahaa ja sain sen. Kellään meistä ei ole esitelmää, mutta toivoakseni se ei haittaa. Missään ei ainakaan sanota, että esitelmä pitäisi pitää. Sitä paitsi sain tiedon rahansaannista vasta sen jälkeen, kun ilmoittautuminen oli päättynyt. Ilmoittautuminen avattiin vielä muutamaa ukrainalaista varten, kiitos Jeremyn, mutta ei siinä tietenkään mitään esitelmää olisi ehtinyt tekemään. Sitä paitsi Ifuscon pääasiallinen merkitys ei ehkä ole esitelmissä.

Ifuscon jälkeen jään Keski-Eurooppaan. Vietän siellä kaksi ja puoli viikkoa tästä harjoittelustani, ja sen jälkeen harjoittelu pian jo loppuukin. Nopeasti kuluu aika. Kannustan taas kaikkia ulkomaanharjoittelua miettiviä lähtemään Kiovaan, koska sinne oikeasti tarvitaan harjoittelijaa. Ainakin oma ryhmäni on opettajatermein hyvää ainesta. Tiedän, että muuallakin on, mutta tätä ryhmää voisin opettaa vaikka työkseni. Kiovassa saa kymmenen olutta baarista samalla hinnalla kuin Suomesta saa yhden. Hyvässä tapauksessa pääsee tekemään juttuja Igorin firmalle ja asumaan jonkun luona ilmaiseksi. Onhan siinä jo syitä.

***

Kirjoitan loput Szegedistä. Budapest oli ihan tyhjä aamulla, ja mietin, onko tämä tyypillinen perjantaiaamu suurkaupungissa. Sitten muistin, että on pääsiäinen. Melkein Budapestin metroon päästyäni jäin tarkkailemaan metrokarttaa. Minun piti päästä Keletiltä Nyugatille, mutta kartassa ei kerrottu, miten sinne pääsee. Joku ukkeli tuli kysymään, tarvitsenko apua. Hän kertoi ystävällisesti, millä asemalla täytyy jäädä pois ja vaihtaa ja arvasi, että olen jostain pohjoisesta. Sitten olin menossa ostamaan metrolippua, mutta automaatilla oli nainen kolmen lapsen kanssa. Hän sanoi, ettei automaatti huoli hänen rahojansa. En aluksi ymmärtänyt, mistä on kyse, ja sanoin, että minä en tiedä, miten ne laitteet toimivat. Sitten tajusin, mikä on hätänä, ja maksoin naisen lipun ja hän maksoi minulle kolikoilla. Luulin sosiaalisten tarpeitteni täyttyneen siltä aamulta, mutta ostettuani oman lippuni ja mentyäni liukuportaitten luo siellä oli sama nainen, joka kysyi, voinko auttaa yhtä lasta liukuportaissa. En tiennyt, miten lasta autetaan liukuportaissa, joten otin lasta kädestä ja asetin hänet liukuportaalle. Lapsella oli hauskaa. Alas päästyäni kirmasin äkkiä metroon, seurasin ukkelin ohjeita ja pääsin seuraavaan junaan.

Unkarissa on ihmeellisen hyvä olla. Harvoin ärsyttää, että täytyy mennä Unkariin. Poliittinen meno täällä on aivan kummaa, mutta matkailijan elämään se ei yleensä vaikuta. Varmaan täällä pitäisi asua nähdäksensä huonot puolet ja päätösten seuraukset. Nyt olen tosiaan Szegedissä ja jatkan täältä Wieniin ensi viikon alussa. Sitten palaan taas tänne ja menen vielä kääntymään Kiovassa ja melomaan Romanian rajalle ja ehkä katsomaan, miten Sofi Oksanen ryyppää, ja sitten pitäisi jo poistua pikkuhiljaa. En tiedä milloin, millä ja miten. Tavallaan tekisi mieli käydä Moldovassa, kun se on lähistöllä, mutta se on väärässä suunnassa, jos pitäisi mennä Suomeen. Kiovasta pääsee kai junalla Latviaan, mutta silloin pitäisi olla Valko-Venäjän kauttakulkuviisumi. Ei ole. Ehkä yritän päästä Puolaan tai Slovakiaan ja tulla sitä kautta. Tai Moldovan kautta. Romaniani on kurjaa, mutta Moldovassa käsittääkseni osataan laajasti venäjää.

Iida oli täällä koko viime viikon ja sitä edeltävän viikonlopun. Asuimme kahdessa hostellissa ja täällä minun luonani nk. ”Kiovan perseessä”. Oli mukavaa viettää hetki keskeisemmällä paikalla, josta ei ollut tunnin matkaa yliopistoon. Säästän nykyään aikaa siten, että en juo kahvia aamuisin kotona vaan ostan pahvikupillisen metromatkan toisesta päästä. Voi nukkua vähän pitempään. Pyrin aiemmin myös olemaan paikalla jonkin verran etuajassa voidakseni rauhassa käynnistää koneet ja tarkistaa, mitä tuli annetuksi kotitehtäväksi. Sittemmin olen tullut siihen tulokseen, että panostus on turhaa, koska todennäköisesti en saa luokan avainta kovin monta minuuttia ennen tunnin alkua.

Iidan ollessa täällä söimme miltei joka päivä ravintolassa ja ostimme minulle kevättakin, joka on takuulla kaikkien aikojen kallein vaateostokseni. En kehtaa kertoa, mitä se maksoi, mutta se tuli tarpeeseen, sillä muuten minun pitäisi yhä käyttää joko toppatakkia tai varalta mukaani tuomaa vuosien kauhduttamaa kesätakkia. Muutenkin täällä on aamuisin kylmä ja iltapäivisin kuuma, joten sopivasti ei voi pukeutua. Siinä mielessä Kiova muistuttaa Kazania, vaikka Kazan oli tässä suhteessa muistaakseni äärimmäisempi paitsi talvella, jolloin oli koko ajan kylmä kuin faan.

Vein Iidan kaikille tunneilleni ”apuopettajakseni”. Minne muuallekaan olisin hänet sijoittanut. Onneksi täällä on leppoisa meininki sillä lailla, että toistaiseksi jokainen halukas, jonka halukkuutta olen todistanut, on päässyt yliopistorakennukseen ilman lupaa. Iida veti ainakin jonkin keskusteluharjoituksen ja seurasi aktiivisesti. Seuraavaksi aion viedä sinne Kyöstin, jos se muistaa tulla tänne. Hän aikoo kirjoittaa tapahtuvasta ansioluetteloonsa.

Kävimme Iidan kanssa Tšornobylissa ja Prypjatissa. Oli aika kallista mutta sen arvoista. Ostin uloimman säteilyntarkistuspisteen liepeiltä hupparin, jossa lukee CHERNOBYL (’Tšornobyl’) ja on säteilyvaroitusmerkki tekstillä РАДИОАКТИВНОСТЬ. Olen siis kunnollinen turisti ja lisäksi vakuuttavannäköinen opettaja se päälläni. Tšornobylissa oli paljon radioaktiivisia koiria ja Prypjatissa rauhallista. Suosittelen.

Aiemmin esiteltyä sör-iltakonseptia sovelletaan yhä. Opiskelijoita ei vieläkään ole ollut enempää kuin kaksi kerrallansa, mutta muuta porukkaa tilaisuudet tuntuvat kiinnostavan enemmän. Viimeksi minulla oli mainitsemani säteilevä nuttu päälläni, ja vilvoittelemassa käydessäni joku samaa tekevä nainen totesi minulle jokseenkin tällä tavalla: ”Радиоактивность… значит, ты активный человек. Спорт, наверно…” Keskustelukumppanini oli kännissä kuin käki. Hinutin ripeästi ja palasin, ja siellä minua odotti ukrainalaisen varsin edistyneen suomenpuhujan Nazarin johtama suomalainen marssilaulu, jossa ryssät eivät saaneet kiitosta. Suomalaisia oli paikalla poikkeuksellisen paljon, Iidan ja minun lisäksi kaksi Nazarin toveria, joista toinen väitti olevansa toimittaja. Lisäksi oli muita paikallisia, ja mikä parasta, kaikki puhuivat suomea. Eivät jatkuvasti mutta tarvittaessa. Lopuksi saimme autenttisen pussikaljakokemuksen ja seurueesta kaksi piti sulloa jonnekin yöksi asumaan epäselvissä olosuhteissa, mutta kaikki järjestyi, ja seuraavana päivänä minulta kysyttiin, miten me tänne oikein päädyimme.

Asian arkaluontoisuudesta johtuen kerron siitä raamatullisesti vertauskuvin ja tosiasioita vältellen. Siinä vaiheessa oli siis kaksi suomalaista, olkoot vaikka Paavo ja Vuokko, kolmas suomalainen Pellervo sekä ukrainalaiset Taras ja Tsoi. Juottolasta poistuttuansa he päätyivät erilaiseen asiakaspalvelutilanteeseen ja saivat jonkin verran tai aika paljon voimakashiilihappoista, tuota, limonaatia. Sen jälkeen he vetäytyivät joenrantamaisemaan nauttimaan virvokkeistansa ja keskustelemaan korkeakulttuurista. Sattui käymään niin, että Tsoi poistui hyvän sään aikana ja ehkä ehti jopa metroon; sitä tarinamme ei kerro. Ennen pitkää muu seurue vaihtoi paikkaa ja alkoi vaikuttaa siltä, että Vuokolla on jo kiire nukkumaan. Paavo totesi urhoollisena kutsuvansa kärrynsä, ja siinä vaiheessa Pellervo huomautti, ettei hän voi päästä mitenkään majapaikkaansa, ja Taras, että hänen majoituksensa on siinä tapauksessa lähin penkki. Kaikkien janoisten sankari Paavo hoiti kuitenkin koko revohkan nukkumaan erääseen salaiseen paikkaan, jossa hän itsekin silloin majaili. Siispä kaikki päättyi sittenkin melko kunniallisesti. Legendan mukaan pohjalimat sisältävä väkevähiilihappoisen mehun pullo on yhä Paavon hallussa, joten sen voi käydä häneltä hakemassa. Siitä kyllä puuttuu korkki.

Opiskelijat osaavat vaikka mitä. Juuri tulleen tiedon mukaan minun täytyy antaa heille väliarvosanat, jotka eivät vaikuta lopulliseen arvosanaan. Mielelläni antaisin kaikille vitosen, mutta siitä ei dekaani kuulemma tykkäisi hyvää. Ryhmä on vähän semmoinen, että on muutama aktiivinen hyvin osaava, muutama passiivinen hyvin osaava ja muutama aktiivinen ei niin hyvin osaava. Ehkä eturivi saa vitosen ja takarivi nelosen. Tiedän, että kuka tahansa opiskelijanikin voi päästä tähän tekstiin käsiksi ja voi perustellusti kyseenalaistaa arvostelumenetelmäni, mutta jos semmoinen jaksaa lukea tätä näin pitkälle, hän on vitosensa ansainnut. Tosiasiassa arvosteluun vaikuttaa muukin kuin istumapaikka ja se, lukeeko arvosteltava blogiani, mutta muittenkin syitten perusteella jakauma menee yllättävän tarkasti niin, että eturivi saa vitosensa ja takarivi neloset. Ja ennen kuin joku tosissansa pahoittaa mielensä, pitää muistaa, että väliarvosanat eivät vaikuta loppuarvosanoihin, ts. mihinkään, ja että oikeasti minulla on jokin käsitys siitä, miten arvostellaan, vaikka en arvostelusta hirveästi tykkääkään ja vaikken olekaan pedagogisesti pätevä.

Kävin äänestämässä suurlähetystössä. Olin nähnyt paikan kerran aiemmin, kaksi vuotta sitten, mutta en muistanut tarkkaan, missä se on. Löysin joltain sivukujalta Suomen lipun liehumasta, ja siellähän se oli. Menin ensiksi väärästä ovesta sisään, mutta sitten tajusin, että minun pitää sittenkin mennä suljetusta portista. Soitin summeria, ja kun minulle vastattiin, sanoin, että voiko täällä äänestää. Ajattelin, että on ihan todennäköistä, että Suomen suurlähetystössä joku puhuu suomea. Sain erittäin hämmentyneen kuuloisen englanninkielisen vastauksen to vote? (’äänestää?’). Pääsin sisään ja luulin olevani vaalien ensimmäinen äänestäjä. Oli kumminkin oikein jonoa. Hetken odoteltuani pääsin äänestyshuoneeseen, jossa kirjoitin numeron (no, kaksi numeroa) paperiin, työnsin paperin kirjekuoreen, täytin toisen paperin, työnsin sen ja kirjekuoren kirjekuoreen ja lopulta tämän installaation vaaliuurnaksi nimettyyn pahvilaatikkoon. Sitten juttelin mukavia työntekijöitten kanssa. He toivoisivat, että täällä olisi jatkuvampaa suomen opetusta suomalaisilta, ja minä lupasin mainostaa. Tulkaapa siis Kiovaan harjoitteluun, täällä teitä tarvitaan. Jos menette vaikkapa Udmurtiaan, niin sekin on hyvä, mutta älkää ainakaan minnekään Länsi-Eurooppaan tai Amerikkaan menkö. Sinne on joka tapauksessa muitakin lähtijöitä.

Täällä on pressanvaalit käynnissä. Ilmeisesti viime maanantai eli ensimmäisen kierroksen jälkeinen päivä oli yleinen vapaapäivä, koska kaikki itkivät kotonansa. Toiselle kierrokselle pääsivät istuva presidentti ja eräs koomikko, joka oli ensimmäisen kierroksen selvä voittaja. Kukaan ei tiedä, mihin suuntaan tämä maa on menossa, mutta tietäisikö sitä muutenkaan. Hauskaa, että täällä ihmiset uskaltavat puhua tämmöisiä asioita suoraan, kun taas yhdessä toisessa itäslaavilaisessa maassa, tai ehkä kahdessa, ei uskallettaisi vaan aprikoitaisiin, minne kaikkialle on asennettu kameroita ja äänityslaitteita.

Kävi myös niin, että Kazanissa tapaamani vaihto-opiskelija Elena on nyt Kiovassa ja kutsui kaljalle. Mukavaa, että tämmöiset kontaktit säilyvät. Siellä tapasi hyviä tyyppejä, mutta täällä olen nähnyt ulkomaalaisia eli ei-ukrainalaisia vain ukrainan ja venäjän tunneilla, mutta en olekaan käynyt niillä kuukauteen. Pitäisi kyllä käydä ukrainan tunnilla, koska opettaja otti kirjani lainaan. Oikeasti minulla on kaksi parempaa ukrainan kirjaa täällä kämpillä. Ei silti kahta kolmannetta. Ja hauskaa, että Kyöstikin on tulossa, mekin tutustuimme Kazanissa. Usein tämmöiset kontaktit ainakin minulla hiipuvat hyvin äkkiä, vaikka kuinka jokainen lupaisi, että varmasti tavataan tulevaisuudessa, mutta tämä on näköjään liikkuvampaa porukkaa.

Kaiken muun jännittävän lisäksi vanhempani tulevat tänne huomenna ja viipyvät muutaman päivän, jos selviävät vaihtoyhteydestä. Olen silloin taas muualla kuin Kortšuvatessa. Alkaa näyttää siltä, etten enää vietä täällä monta viikonloppua. Selvisi semmoinenkin, että kaikkien kansallisten vapaapäivien ansiosta voin Ifuscon jälkeen olla poissa toukokuun kuudenteen. Lorvinen Unkarissa, jos on jotain asiaa.