Туннэ мон удмурт кылын блогам гожтӥсько. Янгышъёсын, дыр, малы ке шуоно али шер гинэ удмурт кылын гожъясько, просто практика ӧвӧл. Озьы ке но, удмурт кыллэн нуналэныз, эшъёс!

Мон гудырикошконлэн пумаз Кузонэ лыктӥ. Малпасько вал, бигер кылэз дышето шуыса, нош монэ ӟуч группае пуктӥзы… туала ӟуч стиль, наверно. Бигер кыллы вотэсын но ӝыт курсъёсын дышетскисько, нош ӧжыт гинэ котькуд нуналэ ӟуч кылъя курсъёсы уг ветлӥськы.

Малы мыным соку бигер кыл кулэ? Мон азьлогес трос Волга—Урал ёросысь кылъёслы дышетски, кудъёс пӧлысьтыз удмуртэз тужгес но умой быгатӥсько. Бигер кылэз азьлогес ноку но ӧй дышеты, со Ӟуч Федерациын самой бадӟым кыл ӟуч кыл бере ке но. Трос удмуртъёс но поръёс бигер кылын но верасько. Кыл контактъёс котьку тунсыкоесь. Бигер кылын трос тодмо кылъёс вань.

Мон 2012-ысен арлы быдэ Удмуртие одӥг яке тросгес пол ветлӥ. Ку нош ик ветло, уг тодӥськы, луыны быгатэ эшъёсыным толшор толэзе. Гуртэ потэ! Вералэ, пожалуйста, кин доры 2—5 фин адями лыктыны быгатоз! Кызьы удмуртъёс уло но кыӵе усто соослэн кылзы, со сярысь мар ке но тодӥсько, мынон-ветлонъёсылы со понна тау кароно.

Мон татын умой улӥсько: ас квартирае вань, выль эшъёс но вань. Ӟуч кылэз али умойгес но тодӥсько, дыр, бигер кылэз но кӧня ке. Висисько гинэ. Ньыль арня бере эмъясь доры ветлӥ, ӟуч кылын ваньзэ отын кари. Малпасько вал, умойгес-а ӟуч эмъясь доры мыныны яке кулыны, нош соос бигеръёс вал. «Сау булыгыз» соослы потыкум верай, соос пукон вылысьтызы усизы, дыр, мон ук шузи кунсьӧрмурт вал. Антибиотикъёс басьтӥ.

Одӥг ӝыныен арня талэзь азьло Карл Маркс сярысь доклад кыӵе ке Маркслы сӥзем конференциын лыдӟи. Ӟучшаерын гинэ, малпай. Умой вал, кӧня ке виси гинэ, капчи макмыр но вал кӧснунал ӵукна. Докладэ тужгес но умой ӧй вал, нош куинетӥ интыез, пе, басьтэм. Мон лыдӟеме бере ик отысь кошки, соин ик премиез ӧй басьты на. Статьяме вотэсэ куке но поттозы – со кыкетӥ тодос поттонэ луоз. Нырысетӥзэ перм кылъёслэн куараоссы но шонер гожъяськонъёссы сярысь гожтӥ, нош соку ӧй малпа, вуоноез Маркс сярысь луоз шуыса…

Марым, лэся. Мон али бигер но ӟуч урокъёсме лэсьтыны кутскисько, вузаськонние ветлӥсько но ӝытазе бигер кылъя уроке ветлӥсько, мон «освобождён от работы» ке но. Ӵуказе эмъясь доры нош ик мыно. Секыт, малы ке шуоно соку ик мыным экзамен сётыны но кулэ.

Удмурт кыллэн нуналэныз эшшо огпол!

Eikä minulla vieläkään ole passia. Juuri tulleen tiedon mukaan joillekuille on sanottu, etteivät he ehdi saada passiansa takaisin, ennen kuin vanha viisumi päättyy. Sillä lailla. En ymmärrä, mitä ne ulkomaalaistoimiston laiskat tunarit tekevät monta kuukautta ulkomaalaisten passeilla. Kun luovutin passini, minulle sanottiin, että menee neljä viikkoa. Jollain yliopiston verkkosivulla kuulemma lukee kolme viikkoa. Tänään tuli yhdeksän viikkoa täyteen. Ulkomaalaistoimisto on ohjeistanut tuttuja siten, että jos poliisi pysäyttää, niin täytyy soittaa johonkin numeroon. En ole ihan vakuuttunut tästä, mutta ei tässä taida olla älyttömästi muita vaihtoehtoja. Ehkä voisin vaatia passiani takaisin ja lähteä Suomeen. Vielä yksi asia, mihin tämä voi vaikuttaa, on se, että rekisteröintini hoitanut vuokraisäntäni majoittaa pian ehkä paperitonta ulkomaalaista, jolla ei ole passia, viisumia eikä rekisteröintiä. Onkohan se ongelma.

Vaihtoni puoliväli on tosiaan kai ohitettu. Voi kyllä olla, ettei vaihtoni pääty koskaan vaan joudun piileskelemään metsissä miliisiä loppuikäni paperittomana maahantunkeutujana. Toisaalta tämä on ollut farssi, toisaalta ihan hyvä reissu. Farssi tämä on siksi, että en saanut yhtään opintosuunnitelmaan merkitsemääni kurssia. Jätin myös kaikki muut turkologiakurssit kesken, koska opin huomattavasti paremmin lukemalla alan perusteoksia kuin kuuntelemalla sitä lässytystä ikäviin aikoihin. Toinen syy on se, että vaikka lukujärjestykseni ei olekaan mahdottoman täysi, joistain kursseista tulee törkeä määrä kotitehtäviä, esseitä ynnä muuta. Venäjän kursseista pitäisi varmaan päästä läpi, jotta saisin edes jonkin opintopisteen. Sitten on tataarin ilta- ja verkkokurssit. Päätin keskittyä nyt niihin, koska muuten elämä on yhtä kujanjuoksua, jossa ei ehdi kunnolla tehdä mitään. Viimeksi eräs venäjän opettajistamme, joka on tataari, sanoi, että voisin mennä johonkin kouluun istumaan tataarin tunneille ja näyttämään semmoista esimerkkiä, että ihmiset tulevat ulkomailta asti opiskelemaan tataaria. En tiedä, missä määrin olisin roolimalli lapsille. Muita ongelmia ovat se, että lähtökohtaisesti en pidä lapsista, ja se, että minulla ei ole aikaa mihinkään muuhunkaan. Kirjoitin muuten gradua eräänä päivänä, kun oli semmoinen olo, mutta nyt ei ole yhtään semmoinen olo. Kivaa täällä on ollut siksi, että on päässyt miltei joka viikonloppu guljaamaan hyvässä porukassa. Jännittävästi etenkin suomalaiset ja italialaiset tuntuvat tulevan hyvin juttuun keskenänsä. Aluksi saatoin kirjoittaa tälle alustalle lievän provosoivasti, että kuka nyt vaihtareitten kanssa haluaa seurustella, mutta hassusti kävikin niin, että rupesin opiskelemaan venäjää enkä tunne paikallisia kuin muutaman. Nekään eivät ole mitään huipputyyppejä. En myöskään ole koskaan asunut yhtä pitkään ulkomailla itsekseni.

Kun ne edeltävässä päivityksessä mainitut kolme spurgua olivat poistuneet, sairastuin välittömästi. Olin toisen peräkkäisen viikon poissa koulusta. Opettajista yksi luuli minun lähteneen takaisin Suomeen, yksi luuli minun kuolleen ja yksi oli unohtanut nimeni. Tuli mieleen, että pitäisi käydä koulussa enemmän. Luulin sitten parantuneeni, mutta kurkkukipu palasi seuraavalla viikolla. Luulin taas parantuneeni, mutta nyt minulla on vuosituhannen yskä. Voi olla, että keuhkoputki näki tilaisuutensa tulleen ja tyhjentäytyy nyt hengityselinteni kautta ulkoilmaan, sillä kahtena viime viikkona olen tupakoinut ennätysvähän, lähes pelkästään viikonloppuisin. Kyllästyin nimittäin jatkuvaan kurkkukipuun. Kuitenkin näyttää siltä, että mitä vähemmän kiskon spaddua, sitä sairaammaksi tulen. Valitettavasti. [Курение вредит вашему здоровью.]

Taloustieteen opettajamme sanoi minulle ensimmäisen kerran tervehdyttyäni, että kukaan muu ryhmästämme ei halua pitää esitelmää konferenssissa, joka on omistettu 200. vuodelle Karl Marxin syntymästä. Että enkö minä voisi. No mikä jottei. Aikaa annettiin kolme päivää. Sanottiin, että mielenkiintoinen aihe olisi esimerkiksi semmoinen, että miten Marx muistetaan Suomessa. Olin vähän tyhjän päällä. Kyselin pikku ystäväisiltäni, miten he muistavat Marxin. Yksi sekoitti sen Leniniin, ja toinen muisti etu- ja sukunimen. Otin yhdysverkon käyttöön ja kirjoitin pari sivua siitä, miten Marxin maine alun perin kiiri Suomeen ja miten nykylehdistö suhtautuu Marxiin. Opettaja lähetti korjatun version takaisin, ja sillä mentiin. Konferenssi sijaitsi ”Leninin selän takana kuudennessatoista kerroksessa” lauantaiaamuna kello kymmenen. Ajattelin, että se on pian ohi ja voin mennä takaisin nukkumaan. Siellä olikin jengiä ihan hulluna. Oma vuoroni oli vasta kahdentoista jälkeen. Pidin esitelmäni venäläiseen tyyliin eli lukemalla suoraan paperista, aivan kuin kaikki muutkin. Sitten lähdin menemään. Seuraavana päivänä sain sähköpostiviestin, että esitelmäni oli erinomainen ja että oli sääli, kun minun piti lähteä aiemmin. Olin luullut, että se on niin kuin tavallinen konferenssi, josta saa lähteä silloin, kun tuntuu siltä. Sain kolmanneksi parhaan esitelmän palkinnon, joka välitetään minulle jotain kautta. Lisäksi artikkelini julkaistaan jossain verkossa ehkä ensi kesään mennessä. Siitä tulee toinen tieteellinen julkaisuni sitten. Ensimmäinen on vuonna 2016 julkaistu artikkeli permiläisten kielten oikeinkirjoituksen ongelmista. En olisi arvannut silloin, että seuraava tulee Marxista.

Pari viikkoa sitten täällä kävi Kyöstin Pietarissa opiskeleva toveri Aleksei. Meininki oli huikea. Kävimme katsomassa koripalloa. Yritimme laulaa karaokea, mutta ensimmäisen paikan portsari veti tovereita dunkkuun. Menimme toiseen paikkaan, jossa saimme olla, mutta loppuillasta meitä uhkailtiin tuhannen ruplan sakolla, koska menimme itse laittamaan juottolan koneelta toivomamme laulun. Palvelu oli liian hidasta. Joimme myös hieman olutta. Heräsin aamulla vieraasta hotellihuoneesta kahden miehen välistä.

Kävimme toissaviikolla Kukmarassa (tat. Кукмара; udm., ven. Кукмор). Siellä on Venäjän isoin huovikastehdas, joten ostin huovikkaat. En ole varma, miten saan ne täältä pois. Kävimme kahdessa muussakin tehtaassa. Toinen oli takkitehdas ja toinen keittiövälinetehdas. Tehtaat toivat mieleeni Neuvostoliiton, jossa en ole käynyt. En kuullut udmurttia, vaikka luultavasti osa tehtaitten työntekijöistä edusti kansallisuutta.

Siitä viikon päästä piti mennä erääseen pönötystilaisuuteen. Kirjallisuustuntimme aluksi kolme opettajaa tuli peräkanaa sanomaan, että täytyy mennä edustamaan. Saisimme palkinnon. Kyse oli jostain kielifestarista, joka oli järjestetty kai silloin, kun minulla oli vieraita ja härskisti lintsasin. Sanoin opettajalle, että en ollut siellä. Hän sanoi, että minulla on kauniit silmät. Ei auttanut kuin mennä hakemaan kasa sertifikaatteja, sillä meidän piti ottaa sertifikaatit myös niille, jotka eivät ole kirjallisuuskurssilla ja jotka olivat sitä myötä täysin tietämättömiä tämmöisestä tilaisuudesta. Täältä on toistaiseksi tullut aika vähän sertifikaatteja. Omani sijaitsee lattialla, voisi lakaista sen sängyn alle pois tieltä.

Nyt alkaa näyttää erittäin varmalta, että vietän ison osan ensi vuoden alkupuolta Kiovassa. Pääsen opetuksen lisäksi myös käännöshommiin, ja ilmeisesti voin myös opiskella ukrainaa ja venäjää ilmaiseksi. Asuntolan olot ovat kuulemma kammottavat, mutta asuntoasiakin on kai järjestyksessä. Tämä toimii ihan eri tavoin kuin samoihin hommiin valmistautuminen Ižkarissa melkein neljä vuotta sitten. Silloin en ollut saanut minkäänlaista virallista vahvistusta, ennen kuin lähdin, enkä semmoista saanut sen jälkeenkään. Jossain vaiheessa Udmurtian valtionyliopiston henkilökunta kysyi minulta, kuka kertoi, että olin saanut paikan. Sanoin, että ei kukaan. Mistä sinä sitten tiedät, että sinut valittiin? No, lähinnä arvasin. Vaikuttaa myös siltä, että pääsen taas uralistien talvikouluun. Siispä vietän kevättalvella ehkä viikon tai korkeintaan pari Turussa, minkä jälkeen palaan sinne ehkä toukokuussa.

***

Mieleeni tuli lisää ajatuksia kaljaisilta lattioilta (ks. edellistä päivitystä). Päätimme perustaa taidekollektiivin nimeltä Мучительная смерть. Nimi tulee tupakka-askin kyljestä. Suunnittelimme vallankumousta, mutta emme vielä päättäneet, minne ja miten. Yksi mahdollisuus on Irlanti, jossa kaikki, jotka yhytetään puhumasta jotain muuta kieltä kuin iiriä, ammuttaisiin. Toinen kärkihanke on tehdä Leninin puheista kymmenen tunnin remiksejä. Perustamme kustantamon nimeltä Kustannus ja paskannus, joka rupeaa julkaisemaan tieteellistä teossarjaa nimeltä Puolivalmiita paskoja. Jos haluat julkaista jotain, niin älä ota meihin vielä yhteyttä.

Vietin lähes koko viime viikon itse määräämääni syyslomaa. Luokseni saapui kolme toveriani Suomesta, nimittäin yksi Turusta ja kaksi Hesoloista. He olivat lähteneet matkaan sunnuntaina, viettäneet yhden yön Pietarissa ja jatkaneet sieltä junalla Kazaniin. Menin Kazanin rautatieasemalle vastaan ja sain välittömästi toverit tavattuani kostean vastaanoton, kun suoraan valvontakameran edessä sain käsiini votkapullon. Seera (ven. Серёжа), Elli (tat. Алсу) ja Riku (gen. Riun) olivat saapuneet. He myös vaativat, että kirjoitan seuraavan blogipäivitykseni heistä tai meistä. En ole ihan varma, mutta otan vapaudekseni kirjoittaa meistä kaikista sekä lisäksi siitä, mitä teimme kuluneina viitenä päivänä. Aloitan pohjustuksesta. Loput sattumat menevät aiheen mukaan eivätkä aikajärjestyksessä, sillä jotenkin päivät sekoittuvat toisiinsa, kun on kivaa.

Mietin viikonlopun, että täytyisi siivota sillä tavalla, että asunto näyttää asuinkelpoiselta ja että lattialla on tilaa kolmelle makuualustalle ja matkatavaroille. Sain tiskatuksi ennen kuin menin odottamaan junaa asemalle. Edeltävänä yönä mieleeni tuli semmoinen seikka, että Seeralla on ainakin joskus tapana ottaa tatuointi ulkomaankohteissansa. En oikein saanut unta, kun mietin, minkälaisen otan ja mihin. Mietin myös sitä, mitkä loppuviikon tunnit jätän välistä. Nyt en osaa sanoa, mitä mietin silloin, koska lähtökohtaisesti olisi pitänyt olla selvää, että jätän kaikki tunnit välistä. Oivalsin sen tiistaina tataariravintolassa, missä söimme ja joimme olutta, ennen kuin siirryimme dokaamaan kunnollisemmin. Periaatteessa olisin ehtinyt tunnille, mutta olin kännissä kuin käki. Mietin myös sitä, miten asunnossani riittää tarvekaluja neljälle ihmiselle esimerkiksi syömisen suhteen, mutta onneksi pikku ystäväiseni tulevat erinomaisesti toimeen Биг ланч -nuudeleilla ja oluella.

En varsinaisesti pode huonoa omaatuntoa siitä, että en käynyt luennoilla. Motivaationi käydä näillä venäjän käytännön kielitaidon kursseilla ei ole huipussansa, ja tataarin tunnit ovat olleet yhtä ripeätahtisia kuin kuulemma työväenopiston kielikurssit, joille kummallekin osallistuu lähinnä mummoja. Turkologian kursseilla on ihan omat aikataulunsa, joten jos ne voidaan perua ilmoittamatta, minäkin varmaan voin perua saapumiseni ilmoittamatta. Sekin kurssi, joka oli aluksi selvästi paras, on muuttunut venäläistyylisiä esitelmiä sisältäväksi. Se tarkoittaa sitä, että jokainen lukee vuorotellen paperista mahdollisimman nopeasti ja epäselvästi jotain, mitä kukaan ei seuraa paitsi opettaja joskus. Sitä paitsi meillä on venäjän opiskelijoita, jotka vaikuttavat viettävän vapaapäiviä silloin, kun heistä tuntuu siltä, joten olisi erikoista, jos kolmen päivän poissaolo vaikuttaisi jotenkin ratkaisevasti. Ja jos vaikuttaa, niin onko silläkään mitään väliä. Minulla oli oikeasti parempaa tekemistä. En ollut aikoihin voinut puhua kielitieteestä kasvotusten kenenkään kanssa. Oli varmasti hedelmällisempää istua asuntoni lattialla ja juoda olutta kuin istua tuolissa ja opiskella taloustiedettä.

Olut ja muut vastaavat virvokkeet ovat olleet perinteikkäässä asemassa esimerkiksi Sugrin matkoilla, vaikkakin viime vuosina on tapahtunut muutosta. Tämä viiden päivän kokonaisuus kuitenkin pyhitettiin jossain määrin vanhoille ajoille, vaikka vierailu olisi voinut olla alkoholistisempikin. Ei haittaa, ettei ollut. Minusta tämmöinen lähes tasapaino oli aivan hyvä: kunnon pohmelo oli vain kerran, mikä saattoi johtaa siihen, että päivisinkin oli joskus kivaa. Yllättävintä lienee se, ettemme juuri käyneet juottoloissa vaan dokasimme luonani. Asunnostani on jonkin verran matkaa keskeisemmille mestoille. Eräänä iltana olutpullo kädessä virisi keskustelu siitä, että kun karu tosiasia on se, ettei nuoriso nykyään pahemmin ryyppää, johtopäätöksenä voidaan pitää sitä, että me jäämme asenneilmapiiristä auttamattomasti jälkeen elintapoinemme. Kuitenkin keskustelu ja varsinkin tutustuminen menettää kuivin suin lennokkuuttansa liiaksi, ja usein parhaat ajatukset tulevat päihdyttävien aineitten alaisena, ja uralistit eivät kai perinteisesti ole sylkeneet lasiin. Kun vielä muutama vuosi sitten uralisti saattoi järkyttyä siitä tai ainakin kummastella kovasti sitä, että joku ei juo edes olutta, nykyään viinattomuudesta on tulossa normi, mikä ei sinänsä tai ainakaan kansanterveydellisesti ole selvästi huono asia, vaikka henkilökohtaisesti saattaa olla. Ehkä ongelmaan voisi saada jotain perinteensäilytysrahaa?

Kävimme ensimmäisenä iltana hienossa paikassa nimeltä Кафе «Питер», joka nimellänsä riemastuttaa osaa venäjän opiskelijoista. Se on pieni paikka, joka nimittää itseänsä kahvilaksi, vaikka nähdäkseni sinne mennään ensisijaisesti juomaan muunlaisia juomia. Siellä on myös karaoke. Lauloin puoli tuotantoa Kinoa, yhden kappaleen DDT:tä ja ehkä jotain muuta sekä Seeran kanssa jotain kummaa. Sieltä sai hyvää закускаa. Suomessa semmoista ei harrasteta kai siksi, että ruokamääräykset ovat ankaria ja että kellään ei kuitenkaan olisi varaa syödä sitä. Toista juottolaa kuvailtiin kaurismäkeläiseksi. Menimme sinne joskus kahden jälkeen eräänä yönä. ”Kahvila” on vuorokauden ympäri auki, mutta myyjätär ei varsinaisesti ilahtunut asiakkaista. Otimme oluet kolmestamme Riun ja Seeran kanssa, sillä Elli ei lääkekuurinsa takia oikein juonut alkoholia ja jäi kotiin. Pian kahvilaan tuli seuraava asiakas, joka käytti jonkin verran aikaa herättääksensä myyjätädin. Huomasi kummankin nauttineen vaikka mitä muuta kuin vissyä. Silmät ristissä ja tärisevin käsin myyjä rupesi latomaan asiakkaallensa viinaa muovipussiin toistellen tälle toiminnan olevan laitonta. Homma menee kai niin, että paikan päällä saa juoda kaljaa silloin, kun tekee mieli, mutta mukaan ei saa myydä kymmenen jälkeen. Meille ei kuitenkaan myyty enää mitään, vaikka olisimme jääneet sinne juomaan hanakaljat. Näimme tässä ristiriidan.

Kävimme eräänä päivänä Marin tasavallan pääkaupungissa Joškar-Olassa. Sinne on Kazanista lyhyt matka. Seera on innokas marin tutkija, eivätkä Riku ja Elli olleet koskaan käyneet kohteessa, joten oli monta syytä käydä siellä. Yritimme mennä sinne jo päivää aiemmin, mutta olimme katsoneet linja-auton lähtöpaikan väärin ja päätimme mennä vasta seuraavana päivänä. Minun piti käydä hakemassa passini УМС:stä sitä ennen. Se täytyy toki viedä vielä takaisin. Eräät lähteet olivat sitä mieltä, että ei passia kukaan kysy, mutta kysyttiin kuitenkin välittömästi lippuja hankkiessamme, joten en tosiaan olisi päässyt lähtemään passitta. Liput piti hankkia hämärästä kopista rautatieaseman läheisyydestä. Ovessa luki teksti Кызыл шәһәр – Йошкар–Ола, mutta tataaria kopperossa ei osattu. Eräs vanha nainen nimittäin tuli sisään ja alkoi puhua tataaria henkilökunnalle. Henkilökuntalainen totesi, ettei puhu tataaria. Mummeli yritti vielä hetken ja vastauksia saamatta kääntyi kannoillaan ja poistui, ei kuitenkaan vihaisena. Tapahtumasarjan voisi nähdä ihailtavana kieliaktivismina, mutta todellisuudessa tilanne lienee ollut se, että vanhus ei osannut niin paljon venäjää, että olisi saanut ostetuksi lipun Joškar-Olaan. Sekin on ihailtavaa.

Pääsimme seuraavana päivänä Joškar-Olaan. Meillä ei ollut edes alustavaa toimintasuunnitelmaa, mikä muodostui ehkä pieneksi ongelmaksi. Sää oli masentava. Menimme lähimpään kahvilaan käymään käymälässä ja tarkkailemaan verkkoa. Siellä kävi ilmi, että marilainen kansallinen kahvila Сандал on suljettu pysyvästi. Lähdimme etsimään seuraavaa. Kuljimme puistojen läpi ja pian näimme yliopiston ja sen asuntolan, jotka olivat tuttuja paikkoja turkulaisille. Olimme kolmisen vuotta sitten siellä jossain konferenssissa ja minä vielä vuosi sitten kesäkurssilla. Lähellä oli paikka nimeltä Мари, jossa kävin viime vuonna ja jossa soi marilaista livemusiikkia ja jossa tanssittiin torakantappoa. Marilaiset tädit juottivat minut silloin sikahumalaan. Paikassa onnistui tilaamaan mariksi, jos osasi semmoista. Tarjoilija sanoi arvanneensa meidän olevan Suomesta.

Mariravintolasta lähdimme etsimään leekopalikoista rakennettua rantaa. Siellä se oli, missä se oli ollut ennenkin. Sää oli kurja. Kaikilla oli kylmä ja kengät märkinä. Kävelimme jonkin aikaa ja totesimme, että haluamme pois. Kävimme kaupassa ostamassa votkaa ja tilasimme kaupalle taksin. Olimme katsoneet kartasta, missä on linja-autoasema, ja lähdimme sinne. Linja-autoasemalla kysyin lipunmyyjältä, koska lähtee seuraava Kazaniin. Ei kuulemma lähtenyt. Piti etsiä samanlainen pieni koppi Joškar-Olasta kuin on Kazanissakin. Ystävällinen nainen kertoi, mitä kuuluu tehdä, ja soitti meille taksin. Parasta oli se, että taksi ja sen kuski olivat samat, jotka olivat tuoneet meidät linja-autoasemalle. Kaikkia huvitti. Sanoin kuljettajalle, että luulimme, että linja-autoasemalta pääsee linja-autolla eri paikkoihin. Hän vei meidät oikeaan paikkaan, mutta emme voineet ostaa lippuja vielä. Guljasimme parikymmentä minuuttia, ostimme liput ja jäimme koppiin odottamaan. Lopulta illan viimeinen maršrutka vei meidät Kazaniin kello 18.40, mikä on aika aikainen ajankohta, kun ottaa huomioon, että oli perjantai. Oli mahtavaa nukkua maršrutkassa, mutta minulla tuli niska kipeäksi ja Riulla perse.

Jonain päivänä kävimme Volgan rannalla. Suurimmalla osalla uralisteista tuntuu olevan kummallisia perversioita Volgaa kohtaan. Minä upotin sormeni Volgan liejuun, mutta yhden meistä oli päästävä seisomaan jääkylmään jokeen ja vielä monta kertaa. Onhan se ihan näyttävä joki, jonka mukaan on nimetty esimerkiksi taideteoksia, muitakin kuin tämä blogi. Katselimme myös muita nähtävyyksiä niin kuin paikallisen kremlin, mutta museoihin emme tällä kertaa ehtineet, vaikka onnellisen lapsuuden museo houkuttelikin nimellänsä.

Otimme tatuoinnit Serjožan kanssa. Omakseni tuli tataarin Ә-kirjain. Olin päättänyt sen jo monta päivää aiemmin. Onhan se matkamuisto täältä sitten, kun pääsen pois. Tataarimaa on paikka, jossa olen sitten asunut pisimpään ulkomailla ja jollain tavalla ajatellen perustutkinto-opiskeluni ainoa vaihtokohde. Ә on aika leimallinen merkki kielessä. Lisäksi sen voi katsoa liittyvän myös fonetiikkaan, jota olen opiskellut iät ja ajat. Lopulta se on myös kannanotto siihen, että tulin tänne opiskelemaan tataaria ja turkologiaa, mitä en oikeastaan täällä tee. Tatuoinnin piti alun perin olla vähän pienempi ja vähän eri kohdassa, mutta taiteilija oli sitä mieltä, että se on ideaalinen ehdottamallansa tavalla. Ei kai siinä auta vastaan sanoa, ja on se aika hieno. Seera sen sijaan pohti pitkään ja hartaasti ja pyöritteli useita eri vaihtoehtoja, joista yksi oli tataarin opettajani nimi. Lopulta hän päätyi ottamaan kansankiihottajan Jannesaarikiven (kirjoitusasu epävarma) ennen julkaisemattoman etymologian. Kyseessä on primäärijulkaisu, joten siihen viittaamisessa voi tulla ongelmia, kun se on opiskelijan ulkoreidessä eikä vaikka jossain kirjassa.

Öisin, päissänsä ja hyvässä seurassa tulevat parhaat ajatukset. Elli vaihtaa nimensä Alsuksi ja minä siitä innostuneena Persläpi Әфәндеksi. Riun mielestä jonkin laulun kuultuansa ei voi muuta kuin makaa emptynä floorilla. Minulle selvisi, että keetissä on säveloppositio. Yleensä viereiset kansat ovat nimittäneet toisiansa suunnilleen persläveksi, mutta keetit ilmeisesti käyttävät selkupeista sanaa, joka tarkoittaa selkupissa ’ystävää’. En myöskään ole koskaan kuunnellut yhtä paljon ja hyviä kommunistijohtajien puheita kuin viime viikon öinä lattiallani. Piti pitää äänenvoimakkuus matalana, etteivät naapurit kuule kaikkea.

Toverini poistuivat lauantai-iltana Moskovaa kohti. Täältä on muutama kilometri matkaa rautatieasemalle, mutta kaikki sujuu nykyään helposti, kun opin lataamaan Überin viime viikolla. Sairastuin välittömästi heidän poistuttuansa, mutta onneksi huominen tunti on peruttu, niin kuin jotkin tunnit silloin tällöin ovat. Seuraava ohjelmanumero olisi tiistai-illan tataarin tunti, jolta en millään kehtaisi olla pois, koska se olisi kolmas poissaolo putkeen. Nyt desinfioin itseäni ja yritän pitää itseni lämpimänä. Joka paikkaan sattuu. Täytyy varoa, ettei käy vanhanaikaiset, koska kuume ja pohmelo ovat huono yhdistelmä. Jos tämä teksti vaikuttaa houreiselta, se luultavasti on. Kuulin huhua, että joku on taas keksinyt minulle alibin, jonka mukaan olisin ollut kipeä viime viikolla. Kiusallista olla oikeasti kipeänä sen jälkeen, mutta saavathan ihmiset oikeasti kaikkia jälkitauteja tai tauti voi kestää pitkään. Sitä paitsi oikeastaan en valehdellut kellekään, jätin vain kieltämättä ja myöntämättä väitteen kysyttäessä. Tai sitten voisin olla rehellinen, koska ei kai täällä millään ole mitään väliä. Jos vaikkapa taloustieteen opettaja potkii minut pois kurssiltansa, niin en välttämättä jää murehtimaan sitä pitkäksi aikaa.

Lisäyksiä: Päätimme lattialla myös esimerkiksi sen, että Riku kirjoittaa gradunsa piktogrammein, Seera jokelluksella, Elli kodaveren kielellä ja minä Agricolan kielellä.

Oikaisuja: Serjožan kengät eivät kastuneet Joškar-Olassa.

Viime viikon turkologian tunnit oli peruttu. Ihan niin kuin toissa viikonkin. En tiedä, mistä muut saavat tiedon näistä poikkeuksista, mutta minä en ainakaan saa mistään. Voiko niitä poikkeuksiksi edes sanoa, sillä kyseiset tunnit on peruttu suunnilleen yhtä usein kuin ne on järjestetty. Vaikka lukujärjestykseni mukaan torstain koulupäiväni kestää yksitoista tuntia, se ei kai ole kertaakaan kestänyt niin kauan keskeytyksettä. Myös laulutunti oli peruttu viime viikolla. Järjestetyt tunnit ovat usein eri paikassa kuin on ilmoitettu. Ensi viikolla tänne tulee tovereita Suomesta. Voi olla, että otan mallia paikallisten aikataulukäsityksistä ja jätän ilmoittamatta saapumatta jollekin tunnille.

Minun piti mennä sunnuntaiksi Šupaškariin, mutta en mennyt, koska en saanut passiani takaisin, vaikka sen väitettiin olevan mahdollista. Ilmeisesti viisumi on jossain liimausvaiheessa, tai ainakin tuntuu, että sille on oikea syy, etten voinut saada sitä nyt. Hassua, koska toimistossa minulle luvattiin, että saan sen neljässä viikossa. Kohta on kulunut viisi viikkoa siitä, kun jätin sen toimistoon. Se, että passeja voi yleensä käydä hakemassa toimistosta tarpeen tullen ja palauttaa ne matkan jälkeen viittaa minusta siihen, että ne lojuvat siellä kuukausia tyhjänpanttina. Sain viikolla kuulla, että minun olisi pitänyt pitää neljänkymmenenviiden minuutin esitelmä Tšuvassiassa. Siinä mielessä ei harmita, etten päässyt. Minulla kyllä olisi jonkinlainen esitelmärunko valmiina, sillä minun piti pitää esitelmä suomen kielestä turkologeille viikko sitten, mutta sittemmin kaikki kurssin tunnit on peruttu. Eihän tästä tule mitään. Ehkä suoritan vain ne venäjän kurssit ja saan jonkin opintopisteen.

Yliopistossa on ollut käynnissä remontti koko opiskeluaikamme. Nyt remontti on meidän kerroksessamme. Koskaan ei voi tietää, missä huoneessa on sen verran tilaa, että tuntimme saadaan järjestetyksi. Samalla kolmannen kerroksen käymälä ja pohjakerroksen narikka ovat aloittaneet toimintansa. Perjantaina vieraskielisen venäjän laitoksen johtaja tuli käymään tunnillamme ja raivostui siitä, että meillä oli takit mukana luokassa. Yliopiston sääntöjen mukaan ulkovaatteet pitää kuulemma jättää narikkaan, varsinkin nyt, kun se toimii. Kukaan ei ollut kertonut tällaisesta käytännöstä, vaikka minulla on ollut takki mukana luokassa joka kerta. Hämmästyin tilannetta niin, etten huomannut kysyä, missä nämä säännöt ovat luettavissa. Minulta on varmasti jäänyt paljon muutakin tärkeätä pimentoon. Ehkä ensi kerralla.

Asuntooni pyrkii välillä outoa porukkaa. Joskus ovikello tai -puhelin soi, vaikka harvoin odotan tänne vieraita. Kerran tänne tuli joku kauppaamaan jonkinlaista eläkerahastohommaa. Se, mitä hän eniten epäröi, tuntui olevan, että olenko vähintään kaksikymmentäseitsemänvuotias, koska näytän kuulemma nuoremmalta. Se on varmaan tämä reuhka. Saman huomaa kaupoissa, joissa kysytään täällä paperit useammin kuin Suomessa. Joka tapauksessa häiskälle tuli kiire pois, kun kävi ilmi, etten ole Venäjän federaation kansalainen. Aiemmin joku mummo oli vakuuttunut siitä, että tässä asunnossa asuu Šarov. Yritin selittää, että ei kyllä asu Šarov vaan minä asun enkä minä ole Šarov. Lopulta hänkin uskoi sen. Täällä on myös kummallinen puhelin, joka soi silloin tällöin. En yleensä vastaa siihen, mutta kerran yritin vastata, koska sen soiminen ei lakannut. Sieltä ei kuulunut mitään.

Täällä on jonkin verran turkkilaisia. Miltei kaikki heistä tuntuvat olevan sitä mieltä, että kyllä ihmisen täytyy opiskella turkkia eikä ainakaan tataaria, koska se on rappioturkkia. Ihme porukkaa. Muutama heistä on aivan hyviä tyyppejä, ja he suhtautuvat mielenkiinnolla erilaiseen kielimuotoon. Suurin osa opettajista sen sijaan vaatii käyttämään ”oikeata venäjää”, joka on kai lähinnä semmoista, jota yläluokka puhuu jossain tuhannen kilometrin päässä. Venäjäksi on sitä hienompaa, mitä vaikeammin ja polveilevammin osaa sanoa jonkin asian. Myös tieteelliseen rekisteriin kuuluu deverbaalisten substantiivien ylenmääräinen käyttö. Suomeksi samaa nimitetään joskus substantiivitaudiksi ja se on huonoa kieltä.

Kävimme katsomassa KHL:ää suomalaisten kesken. Paikalla oli jostain syystä myös pari italialaista. Vastakkain olivat paikallinen joukkue Ак барс ja jokin pellesirkus nimeltä Йокерит, joka meni vieläpä voittamaan ottelun. En juuri seuraa urheilua, koska se on vähän omituista puuhaa, mutta jos seuraisin, seuraisin varmaan KHL:ää. Se oli ihan virkistävää katsottavaa. Nyt minulla on uusi pipo, jossa on Ак барсin tunnus.

Motivaationi käydä venäjän kursseilla vaihtelee. Kerrattakoon sen verran, että opiskelen täällä lähinnä venäjää, vaikken tullut tänne opiskelemaan venäjää vaan paikallista kieltä ja turkkilaista kielitiedettä. Tänne tulee suomalaisia tovereita tiistaina, ja voi olla, että pidän henkilökohtaisen syysloman loppuviikosta. Täällä ei sellaista muutoin vietetäkään. Perjantaina pitäisi kyllä pitää esitelmä, mutta niin olisi pitänyt pitää kahtena edellisenäkin perjantaina. Meitä yhdistää tovereitteni kanssa innostus kielitieteisiin ja olueen, mutta kurssit, joille osallistun, ovat lopulta aika kaukana tieteestä. Voi olla, että olut vie voiton. Joskus joillain venäjän tunneilla vain miettii, koska ne päättyvät. Suurimmassa osassa on sinänsä ihan mielekästä asiaa, mutta välillä tuntuu siltä, että edes opettaja ei keksi, minkä takia me istumme kurssilla. Viime viikon kommunikaatiotunnilla sanoin täsmälleen kolme sanaa, jotka olivat великая отечественная война. Yleisesti ottaen opetuksen taso on täällä aivan hyvä ja opettajat tietävät, mitä tekevät, mutta joka kerta ei mene ihan nappiin.

Olen opiskellut tataaria läsnäoloa vaativalla kurssilla kuukauden. Osaan nyt sanoa sentään jotain ja esittäytyä ja kysellä arkaluontoisia kysymyksiä, kuten ikää, työpaikkaa ja nimeä. Olen myös edennyt verkkokurssilla. Joiltain venäjän kursseilta tulee vain aivan tajuttomasti kotitehtäviä, minkä takia tataarille ei jää aikaa niin paljon kuin olisi tarpeen. Käyn myös turkin kurssilla, mutta olen ollut oppimisen kannalta mielekkäällä turkin tunnilla vain kerran, koska useimmiten tunnit on peruttu tai yhdistetty johonkin superosaajien tuntiin. Silloin ymmärsin tekstistä muutaman sanan tataarin tai hauskasti romanian pohjalta. Joka tapauksessa tataarin oppimiseni etenee vähän turhan hitaasti. Olisi hyvä olla käytännön alkeiskurssin lisäksi teoreettisia kursseja, mutta ei semmoisia ole tarjolla. Jos olisi, jättäisin varmaan vähän venäjää pois. Toisaalta en halua jättää venäjän kurssejakaan kesken, koska nyt on tarjolla lähinnä niitä.

Minusta on tuntunut täällä välillä, että venäjän taitoni on ennemmin rapistunut kuin kehittynyt. On sen sujuminen ennenkin ollut vähän päivästä kiinni, mutta joillain tunneilla on välillä tuntunut siltä, etten osaa sanoa yhtään mitään. Varsinkin elokuvatunneilla on joskus vaikeata, koska en erota suomalaistenkaan elokuvien henkilöhahmoja toisistansa, koska kaikilla on sama nimi ja kaikki näyttelijät ovat samannäköisiä. Muutenkin elokuvien katsominen on aika usein tylsää. Ei täällä tietenkään sentään mitään Hollywoodia katsota, mutta jos vireystila on vähänkin alhainen, niin näittenkin elokuvien aikana alkaa miettimään joitain ihan omia juttuja ja seuraavaksi huomaa, että pitäisi vastata kysymyksiin siitä, mikä on ulkoavaruuden ja naisen aseman merkitys suojasäähän sijoittuvan elokuvan henkilöille.

Käymme erään toverin kanssa Jekaterinburgissa joulukuussa. Ajatus lähti ilmoille kaljapöhnässä vähän yli viikko sitten, minkä jälkeen kyseinen toveri ilmoitti seuraavana päivänä ostaneensa junaliput. En ole koskaan käynyt Jekaterinburgissa paitsi muistaakseni kerran rautatieasemalla, kun olin matkalla kauemmas. Uralin takana kuulemma asuu sivistymättömiä ihmisiä, jotka eivät osaa puhua venäjää kunnolla, ja siksi on kyseenalaista, kuuluvatko he edes samaan kansaan. Jotenkin näin sanoi elokuvakurssin opettajamme yhteen elokuvaan liittyen, jossa pietarilainen sivistyneistön edustaja ja jekaterinburgilainen juntti kohtasivat. Saatoin kärjistää vähän, mutta ajatus on sama. Toki minun pitäisi saada passini takaisin ennen joulukuuta, tai muuten en lähde minnekään.

Venäläiset ja muut venäjäläiset puhuvat yleensä venäjää jollain tavalla erityisen luontevasti, nopeasti ja kieliopillisesti oikein. Se on erikoista, koska ainakin minun piti joskus ponnistella huomattavasti, jotta olisin voinut puhua suomen yleiskieltä ollenkaan luontevasti. Nyt olen kehittynyt siinä, varmaan siksi, että olen enemmän tekemisissä ulkomaalaisten suomea puhuvien kanssa, joitten kanssa keskustellessani pyrin valitsemaan käyttämäni rekisterin sen mukaan, mikä on kulloisenkin keskustelukumppanin kielitaidon taso. Suomessa tuntuu olevan erityisen vähän sellaisia tilanteita, joissa pitäisi puhua yleiskielen normien mukaan. Luulen, että sen takia suomalaisten puheen rakenne usein hajoaa niinkutteluun ja kesken jääviin lausumiin, mutta Suomessa se ei yleensä haittaa niin paljon. Täällä se olisi varmasti matalan koulutustason merkki. Näillä on kuulemma koulussa sellaisia kokeita, joissa täytyy lukea ääneen teksti mahdollisimman ripeästi. Joku ottaa aikaa ja laskee luetut sanat. Siksi kai ihmiset pystyvät lukemaan erittäin vauhdikkaasti tekstejä, joista he ymmärtävät itse tuskin sanaakaan. Tämän huomaa missä tahansa konferenssissa, johon osallistuu ihmisiä Venäjältä.

Ostin kengät. Täällä on semmoinen liike kuin Стокманн, jossa oli alennusmyynti, joka kulki nimellä сумасшедшие дни, mielipuoliset päivät. Kallista se oli silti kuin mikä. Vielä ei ole talvikenkäkeli, vaikka pari viikkoa sitten alkanut säitten kylmeneminen viittasi siihen suuntaan. Nyt keskellä yötä on kolme astetta, mutta päivisin voi olla yli viisitoista. Se hankaloittaa pukeutumista.

En ole kirjoittanut aikoihin. Se johtuu siitä, että vaikka aluksi ei ollut mitään tekemistä paitsi käydä välillä seisomassa jonossa, nykyään tekemistä on väljännäköisestä lukujärjestyksestäni huolimatta aivan riittävästi. Miltei kaikilta venäjän kursseilta tulee kotitehtäviä, joiltakin aika laajoja. Elokuva- ja kirjallisuuskursseja varten täytyy kirjoittaa esseitä suunnilleen joka toinen viikko. Se on hauskaa siinä mielessä, että en ole kirjoittanut vastaavista aiheista esseitä suomeksikaan varmaan lukion jälkeen. Ural-altailaisen kielellisen yhteyden kurssille täytyy myös tehdä esitelmiä noin kahden viikon välein. Viime viikolla puhuin uralilaisten kielten jaottelusta ja tällä viikolla puhun suomen kielestä. Jokaisen kurssilaisen oli valittava yksi uralilainen kieli, mutta suomi päätettiin minulle minulta kysymättä. Ei se haittaa, kyllä siinä on kerrottavaa. Minulta halutaan sillä kurssilla aina mielipide johonkin uralilaisia kieliä käsittelevään kysymykseen.

Laulukurssi on juuri sitä, mitä pelkäsin, mutta se ei oikeastaan haittaa. Hoilotan muitten mukana ja luotan siihen, ettei poikkeava äänialani häiritse muita ihan liikaa. Lauluista suosikkini on toistaiseksi ollut vanha tuttu Голубой вагон. Jokainen laulutunti alkaa äänenavauksella. En ole tottunut sellaiseen. Ehkä osaan laulaa kurssin päätyttyä. Opettaja sanoi, että jos kaikki menee kunnollisesti, kurssin loppusuorituksena on esiintyä kuorona oikealle yleisölle, mutta jos kaikki ei mene kunnollisesti, niin sitten niin ei tehdä. En ole varma, mitä haluan.

Sanomalehtitekstien kurssi kuulostaa aiheena mielenkiintoiselta ja hyödylliseltä, mutta kurssin opettaja vihaa opettamista ja opiskelijoita. Tieto perustuu omiin päätelmiini. Kotitehtävien tekijät haukutaan viikottain huonosti tehdystä työstä, sanojen merkityseroista kysyttäessä suututaan, että eikö teillä muka ole sanakirjaa ja jos on, niin käyttäkää sitä. Samaan aikaan opettaja aukoo siitä, että hän joutuu sillä kurssilla puhumaan vain itsensä kanssa. Henkilö ei varsinaisesti kannusta keskusteluun. Hänen on myös mahdotonta lähettää sama sähköposti kaikille osallistujille, koska se vie liikaa aikaa. Sen sijaan hän lähettää kotitehtäväsähköpostiviestin yhdelle opiskelijalle, joka edentää sen muille. Kerran opettaja epäonnistui tässä vaativassa tehtävässä ja haukkui sen jälkeen tunnilla opiskelijan sähköpostin. On kuulemma pöyristyttävää ja ei ole koskaan ennen käynyt näin ja vika on vastaanottajan sähköpostissa eikä ainakaan hänessä itsessänsä. Kyseinen tunti on viikon kohokohta.

Kävin viime viikonloppuna Kyöstin kanssa Bolgarissa. Se on tässä aika lähellä, muutaman tunnin laivamatkan päässä oleva Unescon perintökohde. Siellä on moskeijoita ja kirkkoja ja kiva museo. Laiva lähti kätevästi sunnuntaiaamuna kello kahdeksan Kazanin jokisatamasta. Sitten mentiin Volgaa pitkin pienellä purkilla kaksi ja puoli tuntia etelään päin. Päästyämme perille menimme museorakennukseen, jonka pohjakerroksen kierrettyämme menimme liukuportaat ylös. Eräs täti juoksi peräämme ja kysyi lipuistamme. Ei meillä ollut. Menimme viereiset liukuportaat alas ja pulitimme 200 ruplaa päästäksemme ensimmäiset liukuportaat takaisin ylös. Museossa oli kaikkea hauskaa: vanhaa roinaa bolgaarivallan ajalta, vanhoja ja uusia karttoja ja vanhoja arabialaisin kirjaimin kirjoitettuja tekstejä. Kävimme parissa moskeijassa ja leipämuseossa. Museon eteistila oli täynnä väkeä. Näytti siltä, että paikalla oli koululaisryhmä tai vastaava. Itse leipänäyttelyssä ei ollut yhtään ihmistä; sen sijaan sieltä tepasteli kissa, joka jäi pällistelemään tungosta. Se taisi todeta, ettei siihen väenpaljouteen sovi, ja jäi seisomaan aloillensa. Tuli mieleen, että on varmaan ollut työlästä kaivertaa hautakiviin koukeroisia arabialaisia kirjaimia. Bolgarin kahviloissa kuuli paljon paikallista kieltä.

Lähdimme kävelemään takaisin sinne, mistä tulimme. Laivan lähtöön piti olla vielä puolisentoista tuntia, mutta kävimme katsomassa, onko ehkä muita vuoroja Kazaniin. Sattumalta laiturilla kellui laiva. Kysyin joltakulta partaiselta ukolta, pääseekö kyytiin, jos haluaa Kazaniin. Hän sanoi jotain siihen suuntaan, että se lähtee vähän myöhemmin, mutta kyllä sinne voi mennä. Menimme sisään. Rahastaja tuli keräämään rahaa ja varmisti vielä, että Kazaniinhan me olimme matkalla. Laiva lähti ja pysähtyi puolen tunnin kuluttua jollekin asemalle. Laivassa oli kylmä kuin faan. Saatoin silti nukahtaa ja herättyäni laivan akkunasta näkyi tuttu maisema, nimittäin se paikka, josta olimme tunti sitten lähteneet. Niin, olimme taas Bolgarissa ja pian laiva lähti takaisin tulosuuntaansa. Ihmettelimmekin, kun kaikki muut matkustajat olivat poistuneet tuntemattomaksi jääneelle laiturille. Ainakin kuljimme Volgaa pitkin hetken tarpeiksi. Se on ihan hyvä, koska laivaliikenne loppunee tältä vuodelta piakkoin, ellei se ole jo loppunut.

Laivassa oli uskomattoman kylmä. Siitä viisastuneena otin lämpimän takin käyttöön. Lämpötila on siitä lähtien pysynyt kymmenen asteen tuntumassa. Minun pitäisi ostaa talvikengät, mutta en tiedä mitään kenkien ostamisesta. Jalkanikin ovat eri kokoa. Aion vetkutella siihen asti, että pakko sanoittaa kenkätarpeeni.

Varmaan puolet opiskelijoista on ollut sairaana viime aikoina. Minulla oli torstaina niin vetämätön olo, että ajattelin taudin saavuttaneen minutkin. Olin koulussa kaksi luentoa mutta jätin loput neljä suosiolla väliin ja menin kotiin nukkumaan. Nukuin noin kaksitoista tuntia kahdessa osassa (3,5 + 8,5) enkä ollutkaan sairas. Olisin kyllä mielelläni nukkunut lisää. Nytkin kello on puoli kolme ja huomenna on koulupäivä, joka onneksi alkaa vasta kahdelta, mutta tällaiseksi tämä usein menee, kun ei ole aikataulutettuja velvoitteita. Keskiviikko pilaa viikkoni, koska silloin täytyy olla paikalla puoli yhdeksältä. Yleensä pusken väkisin sumun läpi takaisin nukkumaan. Torstaisin saattaa ärsyttää, jos väsyttää.

Minun pitäisi käydä Šupaškarissa eli Tšeboksaryssa eli Tšuvassian pääkaupungissa loppukuusta. Siellä on jonkinlainen kielifestari, johon minut halutaan puhumaan suomesta. En ole vielä hankkinut lippuja, koska sitä ennen haluan olla varma siitä, että minulla on passi, jota minulla nyt ei ole, koska se on yhä ulkomaalaisasiain toimistossa. Sitä seuraavalla viikolla tänne uhkasi tulla muutama toveri suoraan Suomesta. En tiedä, mitä siitä tulee, lähinnä opiskelun kannalta. Minulle on epäselvää, kuinka paljon täällä voi pitää omaa lomaa. Kyllä sen sitten huomaa.

Olen törmännyt kummallisiin kieliasenteisiin. Yksi turkkilainen opiskelija sanoi minulle, että minun kannattaisi opiskella mieluummin turkkia kuin tataaria. Yritin sanoa hänelle, että oikeastaan käynkin turkin kurssilla täällä, kun sellainen sattui tähän sopivasti. Hän oli kovasti sitä mieltä, että turkki on ”основной язык” ja muut turkkilaiset kielet sen murteita. Tataari on sekoitus venäjää, tataaria ja turkkia. Turkki on puhdas kieli, sitä tulee opiskella. Samaa mieltä hän oli siitä, että venäjä on puhdas kieli ja основной язык ja muut slaavilaiset kielet sen murteita. Siihen sanoin, että ei se nyt taida mennä ihan niin vaan venäjä poikkeaa kaikista slaavilaisista kielistä monessa suhteessa eniten, koska siinä on niin iso vieras vaikutus. Olisin kyllä halunnut tietää, mitä mieltä tämä opiskelija on turkin arabialaisista ja persialaisista lainoista, mutta sen selvittäminen jää toiseen kertaan. Ärsyttävää mutta samalla mielenkiintoista kuulla omasta ja tieteellisestä näkökulmasta noin järjettömiä juttuja ihmiseltä, jonka pitäisi tietää näistä jutuista jotain.

Tapasin myös sen ihmisen, joka halusi auttaa minua tataarin oppimisessa. Hän kyseli paljon kaikenlaista Suomesta mutta sanoi myös, että kantaturkkilaiset ovat tulleet tänne ja kaikkialle lännestä ja sen huomaa siitä, että tätä kyseistä henkilöä on joku sanonut italialaisen näköiseksi. Turkkilaisten tulokulmasta on tehty tutkimuskin, mutta se on kuulemma julkaistu vain tataariksi, eikä se siksi ole saavuttanut maailmanlaajuista suosiota. Muun muassa sen takia henkilö opiskelee vieraita kieliä, että hän voisi kääntää mainitun tekstin näille kielille.

Monet venäjän opettajat ovat selvästi sitä mieltä, että vain venäjän korkea rekisteri on oikeata kieltä. Emmehän halua puhua niin kuin kylästä tulleet mummot, jotka eivät redusoi vokaaleja ”oikein”. Vain kouluttamattomat ihmiset käyttävät sellaisia vääriä muotoja kuin чё tai чёрное кофе. Minua oikeastaan kiinnostaisi tämmöinen kieli aika paljon enemmän. Nyt me opimme sellaista kielimuotoa, jota käyttävät ”sivistyneet ihmiset”, eivät kadunmiehet tai kylien mummot. Opettajatkin tietävät sen, mutta sen sijaan, että tuotaisiin esiin eri rekisterien käyttöyhteyksiä tai käytäisiin läpi, mitä kielessä oikein on tapahtunut, kun matalasti koulutettu henkilö tilaa чёрное кофеn, meille sanotaan, että kyllä pitää redusoida kunnollisesti, vaikka täälläkään kaikki eivät tee niin, tai kehottavat jopa ohjeistamaan чёрное кофеn tilaajaa puhumaan oikein. Jälkimmäisin ei ehkä ole kovin tosissansa sanottu mutta antanee kuvan asenteista.

Toissa viikon torstaina oli ainoana ihmisenä menossa turkin tunnille. Opettaja löysi minut käytävältä hortoilemasta ja kysyi, eikö muita ole tulossa. Sitten hän piti minulle erittäin lyhyen yksityistunnin ja totesi, että jos minä olen ainoa, niin sitten ei kyllä pidetä tuntia ollenkaan. Silti hän käski seurata itseänsä. Menimme mutkan kautta johonkin turkologien huoneeseen, jonne tuli vielä toinenkin turkin opettaja. Minun opettajani esitteli minut toiselle turkiksi turkin opiskelijana. Toinen kätteli minua ja puhui pelkkää turkkia. En tietenkään ymmärtänyt sanaakaan, koska olin käynyt kahdella turkin tunnilla sitä ennen. Ensimmäisellä katsottiin, miten vokaaliharmonia toimii ja toisella meidät yhdistettiin johonkin ryhmään, jossa kaikki olivat äidinkielisiä jonkin turkkilaiskielen puhujia. Taso oli aika kova. Minulle kuitenkin kaadettiin kahvia ja syötettiin suklaata. Minulta kyseltiin kaikenlaista. Se oli ihan mukavaa, mutta sitten opettajien pitikin mennä johonkin kokoukseen, ja kovalla kiireellä sain loput heidän suklaastansa ja kertakäyttökahvikuppini mukaan ja minut istutettiin käytävälle. Turkin opettajat tuntuvat olevan vieraanvaraista väkeä.

Tataarin kurssit ovat alkaneet. Käyn viimein kahdesti viikossa iltaisin opiskelemassa yliopistossa. Sain myös verkkokurssin tunnukseni toimimaan. Kurssilla on erittäin vaihtelevatasoista porukkaa, ja tahti siellä on hidas. Italialainen toveri opiskelee toisella tataarin iltakurssilla, ja siellä ollaan paljon edempänä, vaikka kurssit ovat vasta alkaneet. Ymmärrän toki sen, että koska kurssi on tarkoitettu kaikille, siellä ei edetä samaan tahtiin kuin vaikka Turun yliopiston kielitieteilijöille tarkoitetuilla kielten kursseilla. Siksi on hyvä, että sain sen verkkokurssin. Läsnäoloa vaativalla kurssilla on liikaa osallistavaa toimintaa omaan makuuni. Koko ajan täytyy kysellä tuntemattomilta kuulumisia, ja minusta tuntuu, että kaikki muut osaavat toistensa nimet enkä minä kenenkään. Se on ihan tuttua, mutta Suomessa se ei niin paljon haittaa, koska siellä ei onneksi puhutella juuri ketään nimeltä. Se on ehkä yksi asia, jota kaipaan.

Hain muuten läpällä kevääksi opetusharjoitteluun Kiovaan. Näyttää siltä, että olen ainoa hakija, joten voi olla mahdollista, että minua kannattaa etsiä sitten sieltä.

– – –

Kirkkoslaavin opettaja ei ole vastannut viestiini, joten en yrittänytkään mennä sinne. Olisihan se ollut hulluun aikaan. Turkkia on joka kerta eri paikassa, tai sitten sitä ei ole ollenkaan.   Ehkä viimein lopullinen lukujärjestykseni näyttää tältä. En minä tasapainoisista aikatauluista tykkääkään.

Keskiviikon piti alkaa kurssilla nimeltä русская песня. En tiennyt ollenkaan, mitä siellä tapahtuisi. Joutuisiko ehkä laulamaan? Kyllä minä jotain Tsoita voin karaokessa kännipäissäni vedellä vaikka miten paljon, mutta ajatus luokkatilassa muitten kanssa laulamisesta vähän inhottaa. Tulee mieleen ala-asteen kiusalliset musiikin tunnit. Toisaalta voisi olla niinkin, että kuuntelisimme siellä venäläisiä lauluja ja yrittäisimme ymmärtää sen sisältöä ja vaikka eritellä sitä jotenkin. Tai siellä voitaisiin käsitellä venäläisten laulujen rakennetta ja kehitystä. Mutta huoli oli turha. Meitä opiskelijoita oli nimittäin jonkinlainen määrä odottamassa lukujärjestykseen merkityn oven takana, vieläpä oikeaan aikaan, vaikka ovi oli labyrintin perällä, mutta opettajaa ei näkynyt. Yksi meistä tykkää hoitaa asioita muita aktiivisemmin, ja hän läpäisi labyrintin kuudesti käydessänsä kysymässä ulkomaalaisvenäjän laitoksen ihmisiltä, että mitä tapahtuu. Lopulta hän sai tietää, että opettaja ei tiennyt, että hänen pitäisi pitää tunti, joten hän oli lähtenyt toiseen kaupunkiin. Tunti oli siis peruttu ja lähdimme pois. Tällä ei tieto ihmisten välillä kulje kirveelläkään.

Sen me kyllä saimme tietää, että sanastotunnille on löydetty aika. Lähes pahin tapahtui. Se on keskiviikkoaamuna kello 8.30. Tämä muuttaa meininkiä ratkaisevasti ja masentaa minua paljon enemmän kuin vaikka torstain yhdentoista tunnin koulupäivä. Täytyy löytää sellainen rytmi kuin kunnon ihmisillä on, mutta siitä ei taida tulla mitään. Miksei se voi olla tiistaina, jolloin koko päivä on tyhjä. Moskova väittää selvittäneensä tataarin verkkokurssiin liittyvät ongelmani, mutta en ole vielä ehtinyt kokeilemaan. ”Voitte myös olla yhteydessä englanniksi, jos se on Teille mukavampaa”, terveisin Moskova. Sain kuitenkin ihan hyviäkin uutisia, nimittäin joku paikallinen toisen kurssin venäjän opiskelija kuulemma haluaa auttaa minua oppimaan tataaria. Opiskelijan pitäisi kirjoittaa minulle, mutta toistaiseksi hänestä ei ole kuulunut. Toivottavasti hän kirjoittaa. En tiedä, millä tavalla hän minua auttaisi, mutta tandemityyppisistä keskusteluharjoituksista minulla on pelkästään huonoja kokemuksia. Joka tapauksessa nyt on korkea aika ottaa kaikki tataari vastaan. Kurssi alkaa tiistaina.

Illalla oli vaihto-opiskelijoille suunnattua ohjelmaa yliopiston päärakennuksessa. On L. N. Tolstoin juhlavuosi, minkä takia meille oli järjestetty Tolstoi-aiheinen rastikierros. Samaan aikaan samassa paikassa oli myös eräänlainen Tolstoi-seminaari, jonka avajaistilaisuuden kävin katsomassa. En jaksanut keskittyä. Menimme parin ulkomaalaisen kesken kiertelemään päärakennusta, josta löysimme kansatieteellisen museon. Siellä on pieni mutta pysyvä Volgan alueen kansojen näyttely! Oli marilaisia, mordvalaisia, udmurttilaisia, venäläisiä, tataarilaisia ja tšuvassilaisia vaatteita ja koruja. Baškiirilaisille oli paikka varattuna, mutta tarvittavaa kamaa ei heidän keskuudestansa ollut vielä hankittu. Peremmällä oli näyttely, johon oli kerätty vastaavaa rompetta maailman joka kolkasta. Löysimme myös eläintieteellisen museon, jossa oli eläimiä vaikka kuinka. Kun ohjelmamme alkoi, meidät arvottiin ryhmiin. Sitten aloimme kiertää huoneesta toiseen ja meidän piti vastata kysymyksiin Tolstoin elämästä ja tuotannosta. Opin, että kirjailija itse oli tyytymättömin Sota ja rauha -teokseensa, jota hän kirjoitti kuusi vuotta ja editoi kahdeksan. Joukkueemme voitti leikin, mutta meillä olikin yksi venäläinen opiskelija ja muutama satunnainen venäläinen lapsi. En tiedä, mistä he tulivat. Leikin jälkeen menimme parille kaljalle (lapset menivät toisaalle), koska minulla sattui olemaan syntymäpäivä.

Torstaina opiskelin yliopistossa vain yhdeksän tuntia, koska tataari ei ole vielä alkanut. Se meni yllättävän kevyesti, koska silloin ei ollut kovin raskaita tunteja. Maisteritason kurssitkin olivat huomattavasti parempia kuin se lingvofolkloristiikka, josta taisin mainita aiemmin. Kaikki turkologiakurssit olivat alkaneet jo viikkoa aiemmin, joten ihan alkuun en päässyt mukaan. Vaikeuksia se tuotti lähinnä arabialaisten kirjainten kurssilla, sillä osa kirjaimista oli jo käyty läpi, eikä minulla ole käytännössä mitään kokemusta niistä. En tajunnut ainakaan täysin, mikä se pystypalkki on, mutta kai sen on liityttävä jotenkin vokaaleihin. Turkin kurssilla tehtiin kuunteluharjoituksia, tarkasteltiin vokaalisointua ja käytiin läpi yksinkertainen keskustelu. Siinä taas haasteita tuottaa se, että kaikkien muitten osallistujien äidinkieli on jokin turkkilainen, joko tataari tai tšuvassi. Voisi toki ajatella, ettei tšuvassilla olisi ihan niin vahvaa etulyöntiasemaa, mutta hän olikin sattunut opiskelemaan jonkin verran turkkia jo aiemmin.

Vielä on byrokratiaa hoidettavana. Piti allekirjoittaa sopimus, en tiedä, mikä, mutta menin tekemään sitä aikaisin perjantaiaamuna. Yritin vielä aikaisemmaksi, mutta se ei onnistunut. Huoneeseen 113 ei ole nykyisin näköjään ollenkaan jonoa, joten marssin suoraan sisään ja sain homman hoidetuksi viidessä minuutissa. Sopimus siis tarvitaan viisumin pidentämistä varten. Samasta syystä piti mennä tiettyyn pankkiin maksamaan 1 600 ruplaa. Menin pankkiin ja esitin asiani. Siellä tiedettiin heti, mistä on kyse. Sanottiin, että maksua varten tarvitaan kyseisen pankin pankkikortti, jollaista minulla toki ei ollut. Eipä sitten muuta kuin luomaan minulle venäläistä tiliä. Annoin henkilötietoni, ja minulta kysyttiin kummia ja minua juoksutettiin tiskiltä toiselle allekirjoittamaan ties mitä papereita. Sain kortin. Sitten minun piti nostaa automaatista ruplia suomalaisella kortillani ja panna ne venäläiselle tililleni. Sitten piti asentaa puhelimeen kyseisen pankin sovellus maksamista varten. Hommassa meni ties kuinka kauan. Lopulta minut lisättiin johonkin rekisteriin, mutta ensin ongelma oli se, että minulla ei ole patronyymiä (отчество). Sitten ongelma oli se, että rekisteri tuntui tuntevan kaikki maailman maat paitsi Suomen. Minulta kysyttiin, onko Alankomaat lähellä. Vastasin, että ei se ihan vieressä ole. Tilanne ratkesi siten, että minulta otettiin rekisteriin passin numeron sijasta viisumin numero. Olen nyt kai Sberbankin rekisterissä Venäjän kansalainen. No jaa. Pitäisi varmaan kuolettaa se kortti äkkiä. Sovelluksen lataaminen ja käyttö kuluttivat puhelimesta akun miltei kokonaan, minkä viimeisteli se, että kahdella oppitunnilla piti käyttää sähköistä oppikirjaa.

Perjantaina alkoi uusi iltakurssi, nimittäin uralilais-altailainen kielellinen yhteys. Se oli hyvä tunti. Opettaja kyseli minulta kaikenlaista näkemyksiä uralilaisista kielistä, ja olin tietyllä tavalla tunnin yläpuolella, koska kaikki siellä kerrottu oli jossain määrin tuttua ja helppoa. Kurssi oli yhä johdatusvaiheessa: siellä käytiin läpi maailman kieliä ja kielikuntia. Minun piti kuitenkin poistua sieltä ennenaikaisesti, koska kello kuusi alkoi tataarin kurssin ”organisaatiokokous”. Siellä puhuttiin juhlallisesti ja kerrottiin, että ei kannata myöhästyä ensimmäiseltä tunnilta. En oppinut mitään. En ehtinyt enää takaisin tunnille, joten lähdin etsimään erästä udmurttilaista toveriani Nastjaa (udm. Naśtok), joka oli tullut seuralaisinensa Kazaniin (udm. Kuzon).

Piti kävellä rautatieasemalle asti. Siellä selvisi, että mukaan olivat tulleet poikaystävä ja äiti. Sain kotiavaimeni takaisin. Minulle tarjottiin kaksi vaihtoehtoa: joko lähden matkoihini tai guljaan näitten turistien kanssa. Totesin, että porukkaa tuskin on vielä juottolassa, joten voin yhtä hyvin guljata. Kävimme kremlillä ja kävelimme keskeistä katua baariin päin. Puhuin toverini kanssa koko ajan udmurttia, koska se on muodostunut monista yhteisistä kielistämme useimmin käyttämäksemme. Mukana ollut jätkä ei ymmärtänyt udmurttia, mutta en tosiaan antanut sen häiritä. Udmurtti on kansojen välisen kommunikaation kieli, ja ehkä hänkin innostuu oppimaan sitä nyt. Panin merkille, että kaupungissa näkyy paljon tataaria mutta Ižkarissa ei näy udmurttia paljon missään ja pitäisi olla siellä sama meininki. Mielipiteeni hyväksyttiin. Kävelimme kadun toiseen päähän, missä minä jäin juottolan luo ja muut lähtivät pois.

Kazanissa on keskeisellä paikalla hieno baari nimeltä Discount/Дисконт, joka muistuttaa vähän Turun Viskibaaria, vaikka asiakaskunta ei täällä ole ihan yhtä uhkaavanoloista. Sisällä soi hevimetalli ja näkyy urheilu, mutta urheilua sietää ihan hyvin, kun voi kuunnella hevimetallia eikä mitään inhottavaa listapoppia. Valitettavasti siellä on musiikin suhteen vähän samanlainen ongelma kuin joillain suomalaisilla radiokanavilla: kaikki tulee englanniksi paitsi Rammstein. Paikalla oli pari vaihtaria, joista puhuin yhden ruotsalaisen kanssa koko illan ruotsia. Jostain syystä hänen kanssansa minulla ei ole mitään paineita puhua oikein, joten puhuin luontevasti ja ymmärsimme täysin toinen toistamme. Tämä on hieman ihmeellistä siihen nähden, että suullisen ruotsini taso on yliopistoasteikolla kaksi. Kuulostan muumipeikolta ruotsalaisen mielestä.

Kävin Kyöstin kanssa tupakalla, kun meille tuli juttelemaan kaksi paikallista miestä. He kiinnostuivat ulkomaalaisista ja halusivat jäädä juttelemaan kanssamme. Menimme sisään ja otimme pöydän itsellemme. Vähän aikaa keskusteltuamme kerroin haluavani opiskella tataaria sen takia, että opiskelen kielitiedettä ja tiedän aika paljon alueen muista kielistä, niin kuin marista, udmurtista… Toinen miehistä keskeytti minut sanomalla, että he ovat udmurtteja. Häkellyin. Vaihdoin kielen venäjästä udmurttiin, mistä paikalliset herrasmiehet häkeltyivät vähintään yhtä paljon. He ovat kotoisin jostain Tatarstanin kylästä. Sanoin, että olisipa hienoa päästä joskus käymään tatarstanilaisessa udmurttikylässä. Eiköhän minut sitten lisätty VK:ssa toveriksi ja johonkin пумиськон-nimiseen keskusteluun, joka ei sisältänyt yhtään viestiä. Nyt minulla ainakin on yhteys paikalliseen udmurttijärjestöön. Herrat sanoivat jossain vaiheessa, että on parempi, jos puhun heidän kanssansa venäjää, koska minä puhun yleisudmurttia ja he murretta. Kysyin, eivätkö he ymmärrä minua. Ymmärsivät. Sanoin, että murrehan on oikeata kieltä ja sitä paitsi kiinnostaa minua. Sitten tapahtui jotain, ja puhuimme venäjää, mutta siinä tilassa en voinut olla puhumatta udmurttia, johon kieleni aika ajoin puolivahingossakin liukui. Sanoin, että joskus on helpompi puhua udmurttia kuin venäjää, koska udmurtti muistuttaa rakenteeltansa äidinkieltäni. Tämä hyväksyttiin, ja toinen miehistä puhui minulle satunnaisesti udmurttia illan aikana.

Väki alkoi vähetä Diskontista. He halusivat mennä johonkin tanssimestaan. Ajattelin, että ehkä siellä voi olla tanssimattakin, ja lähdin mukaan. Seisoimme jonossa. Ensimmäiset porukasta pääsivät sisään, mutta kun meitä oli jäljellä neljä, tuli vastaan фейсконтроль, mikä kuulostaa naamarajalta mutta todellisuudessa johtui ilmeisesti siitä, että yhdellä meistä oli urheiluvermeet päällä. Hän oli aiemmin mainittu ruotsalainen. Muut ulos jääneet olivat kadulta löytyneet udmurttiherrat. Lähdimme etsimään toista paikkaa, mutta menimmekin syömään pitsaa. Sen jälkeen väsytti niin paljon, että lähdin kotiin. Muut jäivät etsimään naisia. Hauskaa oli se, että kulkiessamme ruotsalainen puhui minulle koko ajan ruotsia, kunnes toinen udmurteista ärjäisi, että täytyy puhua venäjää, että kaikki ymmärtävät. Kuitenkin minulle pian taas puhuttiin ruotsia ja vastasin ruotsiksi, ja sitten taas kävi käsky vaihtaa venäjäksi. Päästyäni kotiin panin sammuneen puhelimeni lataukseen ja aprikoin, että odotan jonkin aikaa ja käynnistän sen sitten. Nukahdin kuitenkin vaatteet päällä ja heräsin aamulla.

Aamulla käynnistin puhelimeni ja huomasin viestin, jonka yksi toinen (tai oikeammin ainakin viides tässä tarinassa) udmurtti nimeltänsä Luša oli minulle lähettänyt: hän tulee Kazaniin seuraavana päivänä. Menin takaisin nukkumaan ja herättyäni vietin vielä muutaman tunnin pohmelokekkereitä. Sain täällä asuvan, tuntemani udmurtin Lenan kautta yhteyden vieraaseeni ja lähdin tapaamaan tätä. Sovimme tapaavamme kremlillä, mutta en osannut mennä sinne kovin näppärästi. Tiesin kyllä, missä se on, mutta päätin oikaista ja myöhästyin ainakin puoli tuntia. Siellä olikin toverini siskoinensa. Häntä on aina mukava nähdä. Kävelimme kaupungilla. Tytöt halusivat käydä joissain kaupoissa ja syödä taukoamatta. Heidän paluujunansa Ižkariin lähti kätevästi kymmentä vaille viisi aamulla, joten ei auttanut kuin pysytellä hereillä. Onneksi on Diskont. Kiinnitimme huomiota siihen, miten paljon tämän kaupungin katukuvassa näkyy tataarin kieltä. Sanoin, että pitäisi saada samankaltainen meno Udmurtiaan. Mielipiteeni hyväksyttiin.

– – –

Löysin viime yönä KFU:n verkkosivuilta muinaiskirkkoslaavin kurssin. En tiedä, voiko sinne mennä, mutta aion yrittää. Se tarkoittaisi kuitenkin sitä, että en pääsisi enää eteläsaamen kurssille, mutta ei se niinkään haittaa. Osaan sitä jo.

Yksi Turussa kevään opiskellut ihminen Maria Š. on muuttanut takaisin Šupaškariin eli Tšeboksaryyn, jonne hän kutsui minut. Siellä on jonkinlaatuinen kielifestivaali lokakuun kahdeskymmenesensimmäinen. Voisin kuulemma puhua suomen kielestä. Saatan mennä sinne, jos passini on silloin minulla eikä esimerkiksi huoneessa 113. Sinne varmaan voivat tulla muutkin. En olekaan koskaan käynyt Tšuvassiassa.

Lukujärjestykseni näyttää nykyään seuraavalta. Tiistain aamutunti tosiaan alkaa vasta lokakuussa, jos on alkaaksensa.

Maanantaina piti olla kaksi oppituntia, venäläistä elokuvaa ja sanastoa. Tunnit alkoivat iltapäivällä, joten ehdin luokkahuoneeseen sillä minuutilla, kun tunnin oli tarkoitus alkaa. Siellä kuitenkin käytiin jo keskustelua. Elokuvien opettaja oli sanonut aiemmin, että jollain tunnilla olisi mahdollista käydä läheisessä elokuvateatterissa katsomassa jotain omakustanteisesti. Juuri, kun olin päässyt sisään, alettiin äänestää siitä, menemmekö sinne sillä tunnilla. Enemmistö kannatti elokuvateatteria, mutta joku rupesi epäilemään, ehdimmekö siinä tapauksessa sanastotunnille, jonka piti alkaa heti elokuvatunnin jälkeen. Opettaja sanoi, että huoli pois, sanastotuntia ei ole tänään. Menimme siis elokuvateatteriin. Katsoimme sellaisen kuin История одного назначения, joka ilmeisesti kertoi Tolstoin Sodan ja rauhan lähtökohdista. Se oli ihan mielenkiintoinen, mutta puheesta oli hankala saada selvää. Lippu maksoi 150 ruplaa eli tämänhetkisen kurssin mukaan 1,85 euroa.

Elokuvan jälkeen menimme elokuvateatterin sisältävän ostoskeskuksen ulkopuolelle keskustelemaan siitä, mitä elokuvassa tapahtui. Sanastokurssin kohtalosta kysyttiin, mihin opettaja vastasi, että kyllä se joskus on, mutta ainakaan hän ei tiedä, koska, sillä jatkossakin elokuvalle varataan kaksi paraa maanantaisin. Tämän jälkeen joku katsoi puhelintansa. Hän oli saanut viestin, jonka lähettäjä ihmetteli, miksi sanastotunnin luokan ovella odottaa pelkkiä saksalaisia ja missä kaikki muut ovat. Elokuvakurssi ei ole pakollinen, joten kaikki eivät olleet katsomassa elokuvaa eivätkä he siitä syystä olleet saaneet tietää, että sanastoa ei sinä päivänä ollut. Tämä on mielenkiintoinen tapa ilmoittaa asioista. Sain myös tietää, että koska venäjän opiskelijoitten aikataulu on varsin väljä, monien kotiyliopiston opintopistemäärävaatimus ei täyty. Ilmeisesti venäjän kursseja on tulossa lisää, mutta niitä ei ole aloitettu eikä niistä ole kerrottu meille sen takia, että Jevropaksi nimetty ryhmämme ei ole vielä täynnä, koska osa vaihtareista ei ole vieläkään saapunut. Käsitin, että heillä on ongelmia saada viisumi.

Tänään heräsin aikaisemmin kuin melkein kertaakaan täällä ollessani. Käyn täältä käsin videoyhteydellä Turun yliopiston eteläsaamen kurssilla sen verran kuin pystyn. Luento alkaa tiistaisin kello 8.30. Onneksi ei tarvinnut lähteä minnekään. Lukujärjestykseni mukaan ensimmäinen Kazanin-luento alkaisi kello 15.40, joten menin aamuluennon jälkeen takaisin nukkumaan. Päätin lähteä kerrankin ajoissa seuraavalle luennolle. Ehdin aivan hyvin lingvofolkloristiikkaan. Tunnin anti oli se, että ensin opettaja ja yksi opiskelija keskustelivat mahdollisista tutkimusaiheista ja sitten opettaja rupesi lukemaan ilmeisesti jotain alan teosta sanellen. Opiskelijat kirjoittivat ylös. Totesin, että voin yhtä hyvin haalia itse käsiini saman teoksen ja sanella itselleni, jos aihe joskus kiinnostaa niin paljon. Lingvofolkloristiikkaa oli kaksi paraa peräkkäin. Pakenin niitten välisellä tauolla. Kurssin aiheena ovat siis sanonnat ynnä muu folklore kielellisestä näkökulmasta, mikä voisi toisella tapaa esitettynä olla ihan mielenkiintoista. Onneksi kyseessä on jonkinlainen pienoiskurssi ja se loppuisi muutenkin kai ensi viikolla. Toivon, etteivät muut maisterikurssit ole samanlaisia. Olen ollut venäjäläisellä maisteritason kurssilla myös Udmurtiassa, mutta siinä oli paljon enemmän järkeä. Odotan erityisesti урало-алтайская языковая общностьia, mutta senkin kanssa täytyy olla yhtä aikaa tataarin kurssin ennakkokokoontumisessa. Keskiviikon tunnille filologian asemasta humanististen tieteitten joukossa saattaa sen sijaan käydä samoin kuin lingvofolkloristiikalle…

Tataari sentään alkaa ensi viikolla. Kun jätän lingvofolkloristiikan väliin, se tarkoittaa sitä, että tiistain ohjelmani alkaa iltaseitsemältä ja päättyy -yhdeksältä. Täytyy keksiä jotain muuta tekemistä. Ehkä Jevropa saa lisäluentoja tiistaiksi ja niille voi mennä, tai ehkä sanastokurssi siirtyy tiistaihin. Toisaalta täällä voisi harrastaa kulttuuria. En ole vielä käynyt yhdessäkään museossa, en edes Lenin-museossa, enkä ole matkustanut metrolla, vaikka täällä on sellainen. Paikallinen metrokartta on muuten yksinkertaisempi kuin Helsingin. – Minut on myös lisätty kuulemma sille tataarin verkkokurssille. Sain salasanan, ja käyttäjätunnukseni on sähköpostiosoitteeni, mutta näillä tiedoilla en pysty kirjautumaan sisään. Täytyy mennä huomenna johonkin kabinettiin ihmettelemään asiaa. Se tapahtuu sopivasti samaan aikaan kuin olisi tunti filologian asemasta.

En ole vieläkään allekirjoittanut sopimusta yliopiston kanssa. Toveri Kyösti kävi ulkomaalaistoimistossa kysymässä allekirjoittamisesta jo maanantaina, mutta hänen käskettiin palata takaisin perjantaina. Menen varmaan samalla. Sinänsä minua ei kiinnosta minkään sopimuksen kohtalo, mielestäni olen kirjoittanut nimeni jo riittävän moneen paperiin. Homma menee kuitenkin niin, että sitä ilman ei voi pidennyttää viisumia, ja minun pitäisi saada (mahdollisesti) pidennetty viisumini takaisin ennen Moskovan-matkaani. Pidennykseen tarvitaan ainakin kopiot passista, viisumista, maahantulokortista, rekisteröimisestä ja vuokrasopimuksesta, mahdollisimman monta valokuvaa sekä se sopimus, jonka oikeellisuus täytyy kuulemani mukaan käydä tarkistuttamassa jollain lakimiehellä.

Ihmettelen, miten väljä opetusohjelma täällä on. Jos tosiaan käy venäjän kursseja muttei mitään muuta, tämänhetkisellä kurssivalikoimalla voi saada korkeintaan 21 opintopistettä, mikä aiheuttaa joillekuille ongelmia. Tiistaisin venäjän opiskelijoilla ei ole mitään, muina päivinä kaksi tai kolme paraa. Toki se riippuu siitä, mihin kohtaan sanastokurssi siirtyy. Oma aikatauluni elää vieläkin: tällä hetkellä näyttää siltä, että alkuviikkoni on erittäin tyhjä, kunnes torstaina pitäisi sitten olla yliopistossa yksitoista tuntia putkeen, ja perjantainakin opetus päättyisi vasta seitsemältä. En tiedä, voinko edes saada suoritusmerkintöjä maisterikursseista, mutta en ole niin kiinnostunut opintopisteistä. Minulla ei taida olla tekosyitä jättää gradua enää roikkumaan, kun aikataulu on näin tyhjä lukuun ottamatta torstaita ja perjantaita. Mutta sitä olisin voinut jäädä tekemään kotiinkin. Toivottavasti nyt pääsen sille tataarin verkkokurssille.

Lukujärjestykseni näyttää tällä hetkellä tältä. Muutoksia on vielä luvassa. Tataari alkaa ensi viikolla.

Kurssit alkoivat viimein torstaina. Oli virallisten kirjeitten kurssi, keskustelukurssi ja klassisten kertomusten kurssi, venäjää siis kaikki. Opetus on kokonaan venäjäksi, mistä joku oli yllättynyt. Ensimmäisen kurssin opettaja on tataari, ja hän sanoi olevansa sen takia itsekin «иностранка», mikä vähän yllätti. Toki hän viittasi siihen, että venäjä ei ole hänen ensimmäinen kielensä, mutta silti, onko Tatarstanissa asuva tataari ”ulkomaalainen”? Kaikki opettajat ovat aivan mukavia ja tietävät, miten meille ulkomaalaisille kuuluu puhua. Joskushan voi käydä niin, että jos itse ei ymmärrä jotain, vastapuolen tapa saada asia perille on huutaa lujempaa. Tataariopettaja kysyi tuntinsa aluksi, miksi olemme valinneet kyseisen vapaaehtoisen kurssin. Sanoin, että en edes tullut tänne opiskelemaan venäjää, mutta nyt kun näyttää siltä, että opiskelen käytännössä pelkkää venäjää, yritän oppia sitä mahdollisimman hyvin. Myöhästyimme reippaasti parin opiskelutoverin kanssa viimeiseltä tunnilta, koska yritimme ehtiä käymään syömässä siinä välissä. Saman tauon aikana vein passikopioni jollekulle tataarin opetuksesta vastaavalle ukkelille. Klassisten kertomusten tunnilla luettiin Tšehovin novelli, mikä järkytti tasollansa jotkut opiskelijat. Minulle eniten vaikeuksia tuotti se, että en saanut omaa kappaletta monisteena, koska olin tullut myöhässä. Kävimme parin vaihtarin kanssa kahvilla tuntien jälkeen, jolloin juttelimme tilanteestani. Päätin sitten vielä illalla kirjoittaa sähköpostiviestin turkologian laitokselle. Kysyin siinä, pitääkö oikeasti paikkansa, ettei ulkomaalaisille ole tarjolla enempää tataaria tai turkologiaa.

Perjantaina oli vuorossa ekonomiatekstien lukemista ja kielioppia. Ekonomiakurssikaan ei ole pakollinen, ja siksi tunnin alussa opettaja kysyi kaikilta, miksi olemme valinneet kurssin. Olin vastausvuorossa ensimmäisenä enkä ruvennut kiertelemään. Sanoin, että en tiedä aiheesta paljon mitään ja että tämä ei varmastikaan ole minulle kaikkein mielenkiintoisin kurssi täällä mutta että ei kai mikään tieto ole turhaa ja että tulen ainakin aluksi kaikille kursseille katsomaan. Siinä vaiheessa lukujärjestykseni näytti vielä niin väljältä, että en ajatellut pudotella siitä kursseja. Tunti oli lopulta aivan hyvä. Varsinaisen taloustekstin lisäksi käsittelimme termejä ja sananmuodostusta, mikä voi olla ihan hyödyllistä.

Ekonomiatunnin jälkeen oli neljänkymmenen minuutin tauko. Poltin savukkeen ja lähdin etsimään turkologian laitosta. Olin saanut aamulla vastauksen edellisenä iltana lähettämääni viestiin. Vastauksessa käskettiin menemään tietynnumeroiseen huoneeseen. Menin sinne ja rupesin tiskillä selittämään omituisia tarpeitani. Tavoittelemani henkilö ei ollut paikalla. Eiväthän ne koskaan ole. Kaikkien tai ainakin minun yllätykseksi turkologian laitoksen johtaja tai joku muu iso pamppu tuli pian paikalle. Hän oli lähettänyt minulle vastauksen ja tiesi heti, kuka olen. Menimme viereiseen huoneeseen. Siellä minut istutettiin pöydän ääreen. Kaksi naista rupesi kertomaan minulle siitä samasta tataarin iltakurssista, jolle olen jo ilmoittautunut. Ilmeisesti johtavammassa asemassa oleva selitti, että kyllä on tataarista paljon sanoja ympäröivissä uralilaisissa kielissä, että kannattaa kyllä uralistin opetella tataaria. En tohtinut keskeyttää sanomalla, että olen jokseenkin tietoinen asiasta. Sain lopulta myös tietää turkologian aikatauluista, mutta tädit miettivät huolestuneena, että ne ovat kyllä maisteritason kursseja ja iltapäivisin. Itse asiassa sehän on erittäin mukavaa. Ilta on parasta työskentelyaikaa, ja jos joku väittää muuta, hän valehtelee. Minun piti antaa yhteystietoni jollekulle nuorelle työntekijälle, ehkä assistentintapaiselle, ja pian minulla oli turkologian kurssien aikataulut sähköpostissani! Jos käsitin oikein, on myös sellaisia tataarin verkkokursseja, joille voi osallistua kuka tahansa missä tahansa. Kursseilla on ollut ihmisiä ainakin Espanjasta ja Kanadasta. Minutkin kuulemma lisätään johonkin tataarin онлайн школаan, mutta en tiedä, onko se sama. Tädit muuten vaihtoivat tataariin aina, kun he eivät puhuneet suoraan minulle.

Ekonomian jälkeen oli kielioppia. Opettaja pähkäili, että olikohan se minulle ihan liian helppoa. Asia sinänsä oli erittäin yksinkertaista, mutta opin myös jotain uutta muun muassa siitä, mihin kohtaan sanapaino asettuu tiettyjen sanojen yksikön genetiivissä. Useitten sanojen yksikön genetiivi ja monikon nominatiivi eroavat toisistansa sanapainon avulla. Lisäksi minulle tuli ihan uutena juttuna se, että puhekielessä joillain maskuliinisubstantiiveilla on yksikössä kaksi genetiivimuotoa, a– ja u-päätteinen, joista u-päätteistä voi käyttää määrän yhteydessä: много народу. Olin törmännyt tuollaiseen joskus, mutta olin tulkinnut sen ehkä jonkinlaiseksi kiteymäksi enkä produktiiviseksi genetiivimuodoksi ollenkaan. Kielioppi oli viimeinen tunti. Lähdimme yhden toverin kanssa syömään ja kirjakauppaan, sillä hän tarvitsi paremman sanakirjan. Minä en tarvinnut mitään. Löysin silti hyllyn reunasta tataarinkielisen osuuden ja ostin tataarinkielisen ilmeisesti novellikokoelman. En vielä tiedä, mitä siinä lukee.

Ruokaillessamme ryhdyin tarkastelemaan turkologian kurssien tietoja. Kaikki kurssit järjestetään aikavälillä 15.40–18.50. Tarjolla on лингвофольклористикаa (mitä se on?), filologian asemaa humanististen tieteitten joukossa, arabialaiskirjaimisia tekstejä, turkin kieltä, informaatioteknologiaa ja uralilais-altailaisia yhteyksiä. Informaatioteknologia jää pakostakin pois, koska se menee pakollisen venäjän kurssin kanssa päällekkäin, mutta muuten ajattelin mennä pällistelemään kaikille kursseille. En tiedä, voiko niille niin vain mennä, mutta aion yrittää. Voi myös hyvin olla, että turkkia opetetaan tataariksi tai tataarin pohjalta. Jos pääsen ja jään kaikille kursseille, minulla on tunteja seuraavasti: maanantaina 14.00–17.10; tiistaina 17.20–21.00; keskiviikkona 10.10–13.20 ja 15.40–17.10; torstaina 10.10–21.00; perjantaina 11.50–17.10. Etenkin torstai hirvittää jo valmiiksi. Ei pitäisi tulla tekemisen puutetta. Eikä tästä välttämättä olekaan tulossa niin turha reissu. Pitää alkaa tehdä kotitehtäviä viikonloppuisin, koska nyt vaikuttaa siltä, ettei viikolla ole aikaa. Voi olla, että ainakin torstain kursseista on pakko jättää jotain väliin.

Ruuan jälkeen menimme juomaan olutta. Sitä tulikin juoduksi. Loppuillasta paikalle saapui muita vaihtareita. Niitten kanssa on ihan mukava viettää välillä aikaa, sillä moni heistä ei osaa yhtään englantia. Tulee puhutuksi venäjää heidänkin kanssansa ilman erillistä panostusta, kun taas osa vaihtareista suosii englantia huonon venäjäntaitonsa takia. Muita kielihuomioita: kaupungissa kuulee tataaria jonkin verran ja monet tekstit ovat kaksikielisiä, usein ensin tataariksi ja sitten venäjäksi. Englantia monikaan ei tunnu osaavan, minkä huomaa silloin, kun joku seuralainen tuskailee venäjänsä kanssa asiakaspalvelutilanteessa. Yliopistolla tietenkin tataarin ja turkologian laitoksella työntekijät puhuvat keskenänsä tataaria. Televisiosta olen löytänyt joitain tataarinkielisiä kanavia, mutta ohjelmisto on toistaiseksi ollut niissä varsin musiikkipainotteista. Eilen yhdessä ravintolassa soi englanninkielisen jumputuksen seassa ainakin yksi tataarinkielinen poppilaulu. Täällä on joitain tataariyhteisöjä, joilla on mahdollisesti jonkinlaisia kielipalvelujakin, mutta en ole ottanut niistä vielä selvää.

Alustava lukujärjestykseni. Mahtaako näkyä oikein.

Heräsin aamulla taas herätyskelloon. Tiesin, että tänään tapahtuisi rekisteröiminen. Tosiasiassa se oli hoitunut siten, että vuokraisäntäni oli jo käynyt tekemässä sen ja toi minulle rekisteröintipaperin. Aprikoin, että olipa hyvä alku päivälle, kun ei tarvinnut lähteä minnekään, ja mietin jo, miten hoidan päivän byrokratian. Vuokraisäntäkin jo hoputteli, että pitäisi tehdä ne kaikki jutut siellä yliopistossa. Hänellä on jokin yhteys yliopistoon, mutta en silti viitsinyt sanoa, etten tiedä ollenkaan, mitä minun pitäisi siellä tehdä. Lähdin tarpomaan yliopistoa kohti vähän puolen päivän jälkeen, sillä tiesin huoneen 113 olevan auki viiteen asti. Kuraattorimme Rustam (tataariksi ilmeisesti Röstäm) oli nimittäin liittänyt minut vatsappiryhmään nimeltä Exchange student, johon hän oli kirjoittanut aukioloajat. Kaikki ketjussa käyty keskustelu on muuten ryhmän nimestä huolimatta venäjäksi; vain Rustam vaihtaa sattumanvaraisissa kohdissa koodia englantiin. Huvittaa Turun yliopiston kansainvälisyyspalveluitten vaatimus kirjoittaa vaihtoa varten motivaatiokirjeitä englanniksi, ”koska muitten vaihto-opiskelijoitten kanssa sitä kuitenkin käyttää, vaikka kohdemaan asukkaista sitä ei puhuisi juuri kukaan.” Nämä motivaatiokirjeet eivät koskaan edes menneet Turun yliopistoa edemmäs. Havaintojeni perusteella myöskään tämän yliopiston kansainvälisyyspalveluissa työntekijät eivät yleisesti ottaen puhu englantia yhtään. Enkä ymmärrä, miksi puhuisivat, eihän tämä ole Englanti.

Päästyäni yliopistolle menin jonottamaan sadan aasialaisen ja eteläamerikkalaisen perään päästäkseni huoneeseen 113. Jonon edetessä näkyviini osui paperi, johon oli koottu ulkomaalaisilta vaadittavat dokumentit erittelemättä ulkomaalaisia toisistansa. Olen täällä ulkomaalainen, joten päätin toimia ohjeitten mukaan, koska ei minulla ollut muitakaan. Ohjeitten mukaan ulkomaalaisilta vaaditaan täytettynä lappunen, jonka olin jo saanut ja parhaani mukaan täyttänyt; viisi valokuvaa; kopiot passista, viisumista ja миграционная картаsta; notaarin hyväksymä käännös opiskeludokumenteistani(?); sekä notaarin hyväksymä käännös passistani. Kopiotkin minulla oli valmiina. Kaiken tämän piti olla tietynlaisessa kansiossa. Totesin, että on parasta vain poistua jonosta ja mennä hoitamaan näitä papereita. Yliopiston vieressä on liike, josta saa kaikenlaisia toimistotarvikkeita, kopioita, valokuvia ja vastaavaa. Ostin sieltä kansion ja kuusi valokuvaa. Sitten menin liikkeen ja yliopiston väliin istumaan rotvallille ja kiskomaan tamakkia, s.o. tupakkaa, ja miettimään seuraavaa liikettäni, kun yllättäen yliopiston alueelta poistui Lena, udmurtti, jonka kohtaan silloin tällöin mitä ihmeellisimmissä paikoissa, viimeksi sattumalta tallinnalaisen hostellin käytävällä. Hänellä oli kiire Udmurtiaan, mutta oli mukava päästä puhumaan vähän udmurttia. Se on jotenkin helppoa verrattuna venäjään, jolla täällä täytyy hoitaa kaikki asiansa, vaikka olen opiskellut venäjää vuosia pitempään. Yksin jäätyäni panin kysymysmuotoista viestiä uudenkarheaan vatsappiryhmäämme, johon kukaan ei vastannut, sekä toverille, joka on ollut vaihdossa Mordvassa. Pohdin, että en edes tiedä, mikä notaari varsinaisesti on, joten ajattelin ottaa toverini neuvosta oppia ja mennä huoneeseen 113 kysymään asiasta ja ottamaan huudot vastaan.

Jonottelin siinä taas varmaan tunnin päästäkseni sisään. Kun lopulta pääsin, yksi työntekijöistä naureskeli pilkallisenoloisesti ja kysyi, ettenkö minä vain olisi Suomesta. Hän sanoi, että tarvitsen kopiot passista, viisumista ja миграционная картаsta sekä kaksi valokuvaa. Nehän minulla oli. Ilmeisesti ohjeet, joita yritin noudattaa, olivat aasialaisille. Työntekijä taisi vähän hämmästyä, että olin onnistunut hankkimaan tarpeelliset paperit. Ehkä hän tiesi, ettei minulle ollut kukaan kertonut, mitä papereita täytyy toimittaa. Kukaan ei myöskään ollut kertonut minulle sitä, miten se alkuperäinen, täytettävä paperi kuuluu täyttää. Siitä puuttui jonkun allekirjoitus jostain. Minut ohjeistettiin (ensimmäinen saamani ohje muuten sen jälkeen, kun olin saanut täytettävän paperin) yläkerran huoneeseen, josta saisin allekirjoituksen. Jonottelin sinne kotvan, kunnes pääsin sisään. Siellä minulta tivattiin rekisteröitymisestä. Täti ei ollut millään uskoa, että rekisteröitymiseni oli jo tehty, ennen kuin näytin hänelle rekisteröitymispaperin.

Huoneessa oli kolme työpistettä. Rekisteröinti oli kelvollinen ja paperi oikea, mutta ne olisi pitänyt antaa metrin päähän vasemmalle, jossa ei sillä hetkellä ollut ketään. Täti sanoi, että tarvittava ihminen tulee viideltä, kello oli neljä. Sanoin спасибо ja päätin käydä kotona. Minulla on täältä ihan sopiva matka yliopiston päärakennukseen, parikymmentä minuuttia jalan. Palasin viideksi. Sanottiin, että tarvittava ihminen nimeltä Gulnaz (tataariksi ilmeisesti Gölnäz) ei ole vielä tullut. Eipä siinä, jäin jonottamaan. Jonotin tunnin, minkä jälkeen menin aulaan istumaan. Päätin, että menen juomaan kaljaa kello seitsemän, jos mitään ei tapahdu. Tarpeellinen ihminen kuitenkin saapui ja sain hommani hoidetuksi sopivasti paria minuuttia vaille seitsemän. Häneltä sain tietää, mitä papereita minun täytyy viedä minnekin maanantaina. Sitten saan paperin, joka minun täytyy viedä hänelle. Luulisin, että tämän voisi hoitaa toisinkin, mutta ehkä olen väärässä. Loppuillan aion juoda kaljaa, saatoinkin aloittaa jo, ja katsoa ehkä venäläistä televisiota tai tehdä jotain muuta yhtä kehittävää, koska tämänpäiväinen oli vähän rasittava.

Tapasin jonottaessani muita vaihto-opiskelijoita, jotka kuuluvat vatsappiryhmäämme. He ovat Erasmus-vaihdossa toisin kuin minä, ja he olivat saaneet kaikenlaista tarpeellista tietoa. Minä olen täällä ilmeisesti niin hämärän vaihto-ohjelman kautta (FIRST nimittäin; en muista, mistä lyhenne tulee), että minulle ei nähdä tarpeelliseksi kertoa mitään. Pitihän minun itse osoittaa paikalliselle yliopistolle, että meillä on tämmöinen sopimus, uskotte tai ette. Erasmus-tyypit olivat tulleet kaiketi opiskelemaan venäjää. Minulla on sellainen ikävä kutina, että joku on niputtanut minut niitten kanssa samaan porukkaan, ja minullekin lyödään vielä jokin venäjän opetusohjelma kouraan. Jos niin käy, ei auta muu kuin sanoa, että vaihto-ohjelmani ainoita ehtoja opiskelun sisällön suhteen on se, että opiskelija ei saa opiskella vaihdossa venäjän kieltä ainakaan pääasiassa. Saa nähdä, miten käy.

Tämän saadakseni jonotin työpäivän verran.

Ohjeet, joita yritin aluksi noudattaa.

Pätkä vatsapista.

Näkymä parvekkeeltani. Muuten vain.